Tulwa: Eldorado

Aave

Tulwan tapa hy�dynt�� kitararockin ja erityisesti 80-luvun alun uuden aallon voimaa on poikkeuksellista. Tervetuloa kummitustaloon -esikoisalbumi l�hti rohkeasti sekoittamaan kaunokirjallisia tarinoita mm. rautalangan kanssa musiikkiviljelmiksi, jotka kukkivat viel�kin upeammin Tulva-albumilla. Kumpikaan pitk�soitto ei periaatteessa tuonut mit��n ennenkuulumatonta kitararockin maailmaan, mutta lopputulemat puhuttelivat � ja puhuttelevat yh�.

Kolmannella albumillaan Tulwa etsii saatesanojen mukaan myyttist� Eldoradoa. Niukassa saatteessa viskataan vain Klaus Kinskin nimi ilmaan, eli linkki� voisi l�yty� Werner Herzogin vuoden 1972 Aquirre, der Zorn Gottes -elokuvaan. Tarinakehitelmi� voi jokainen luoda tahollaan, mutta Kerosiinimokkasiini svengaa intiaanihuutoineen kaikkineen lavasteissa kuin lavasteissa. Kaikki puut kaatuu my�s sellaisella voimalla, ettei vastaan kannata pullikoida, koska n�m� tukit taitavat olla mystisi� maailmanpuita.

Tulwan soundi rakentuu perinteisen kitara-basso-rummut kolmikannan perustalle, tyylin varioinnin ollessa avaimista merkitt�vin. Koskettimiakin on k�ytetty taustoissa, mutta mausteet ovat vain olennaista korostavan mausteen asemassa. Suurin osa biiseist� mahtuu ongelmitta kolmen ja puolen minuutin mittaan, eik� mik��n silti haiskahda h�tik�innilt�. Voodoosaaren vanki itse asiassa hy�tyy shamanistisessa sy�ksyss��n tylyst� muodosta, pakokauhumaisen tunnelman kuristaessa kurkkua. Hitaammin ja melodisemmin soiva Rautaneito pamahtaa my�s kiinni t�sm�lleen oikeaan aikaan, tekstin ja musiikin hangatessa ep�sopivana parina kitkaa reunoista niin ett� ruoste ruskeana p�lly��.

A-puolen sulkeva Vallasssani, jonka nimeen muuten kuuluu juuri noin monta s-kirjainta, on kaikessa hypnoottisuudessaan kauniskin. Tosin kauneus on t�ysin katsojasta kiinni ja kunkin kokijan tulkinnoista riippuvainen. Heti per��n soiva sinkkubiisi Helvetin yksin�inen osuu toisenlaiseen kultasuoneen l�ll�tt�vine vokaaleineen, joiden ylimieliselt� haiskahtava puolikettuilu saisi nuoren R�yhk�nkin irvistelem��n kieli pihalla. Itse biisi on � tietysti � supertarttuvaa kitarapoprokkia, jossa kaikki asettuu kuin itsekseen kohdilleen.

Tulwan vimmainen rock kulkee omilla poluillaan, jotka riste�v�t suomenkielisen rockin ja outorockiksi kutsuttujen viitojen taitse. Suurin osa askelkivist� ja ylityksist� on kuitenkin niin omanlaisiaan, ett� lopputulosta voi vain ihailla.

Albumin sulkeva Eldorado hajoaa jo osiinsa, kuten sen tietysti kuuluukin tehd�. Lopussa poltetaan kulissit ja l�hdet��n suunnittelemaan seuraavaa seikkailua, koska kultaista kaupunkia ei tietenk��n koskaan edes ollut olemassa. Mutta idea kertojasta Klaus Kinskin esitt�m�n Lope de Aguirren kanssa taivaltamassa kaulakkain kohti auringonlaskua on kiistatta kiehtova.