Finding Jens Hortling: Finding Jens Hortling

Humu Records

Mit� yhteist� on rapsakkaa garagerockia soittavan The Toxics -yhtyeen vokalisti Jens Hortlingilla ja punkahtavaa amerikanrokkia soittavan Damn Seagullsin vokalisti/kitaristi Lauri Elorannalla? Ainakin rakkaus garagea ja rockia kohtaan on ilmeinen yhdist�j�, mutta tuoreen yhteisty�n hedelm� Finding Jens Hortling edustaa my�s �jotain uutta�.

Projektin juuret ulottuvat kymmenen vuoden taa, kun Hortling soitti ensi kertaa kipaleitaan Elorannalle. Ajatus soololevyst� j�i kytem��n levyn tuotantopuolesta lopulta vastanneen Elorannan takaraivoon, mutta kello tikitti ja aika ei ollut viel� oikea. Viisi vuotta sitten Hortling soitti hieman toisenlaisia kasetteja Elorannalle, syntyi p��t�s etenemisest� ja todellinen ty� albumin kimpussa saattoi hiljalleen alkaa. Tarina on kaunis albumin takana, sill� nuo j�lkimm�iset nauhat olivat edesmenneen isovanhemman muistelmapuheita, vaan mihin se on johtanut musiikillisesti?

Olen kiistatta h�mm�stellyt ja kummastellut, kun olen soittanut kaksikon kahdeksan raidan albumia yh� uudelleen ja uudelleen. ��nikent�t ovat isoja, Elorannan lempi Springsteenin massiivista soundia kohtaan lienee yksi tekij�, mutta lohkoja ja elementtej� on kopassa nyt paljon enemm�n. Toki siell� Pomoakin on mukana, mutta tuotanto on kokonaisuutena l�hemp�n� Phil Spectorin lanseeraamaa �wall of sound� -jyr��.

Silkkihansikkaat ovat j��neet naulaan, rosoa ja s�r�� rakastetaan. Nyt on isoa ja viel� isompaa, eiv�tk� edes paperilla pienet biisit � kuten balladiksikin tulkittava kuusiminuuttinen Cold Wind Blows � j�� himmailemaan suotta. Kyse on tietysti makuasiasta, mutta itse liev�sti vierastan toistuvasti ruvelle ajettuja ja puhki palavia soundeja. Finding Jens Hortling -albumi n�ytt�ytyy minulle kuin ��rimmilleen herkkuja lastattu buffetp�yt�, josta eiv�t eksoottisetkaan herkut lopu kesken.

Tell Me What�s On Your Mind jytisee ja kaikuu ter�v�sti, melodia py�rii kaiken keskell� ja tarttuu. Massiivisin osanen on kiistatta lopussa jyrisev� Forefathers, jonka kliimaksikohta on vimmaisimman modernien aikojen Nick Caven meuhkaamista vastaavalla tasolla. Menee yli ja pitk�ksi, mutta tyylill� ja taiten � ihan kuten luultavasti pitikin alusta asti. Kuulija ajetaan nurkkaan, nostetaan huipulle ja tiputetaan julmasti takaisin maanpinnalle, sortuvien soundiaaltojen jatkaessa piiskaamistaan.

Finding Jens Hortling on levyn� minulle liikaa, se on tarpeettoman laaja, syv� ja korkea. Kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta sill� on kuitenkin my�s arvonsa, hetkens� ja ansionsa. Sinkuksi nostettu Blinds saa pohtimaan mutkan kautta Marc Bolanin ja David Bowien yhteisty�t�, joka olisi voinut toisessa maailmassa luoda jotain suurta. En v�it� Hortling & Eloranta -akselin toimivan l�hesk��n englantilaisten tavoin, mutta j�rkytt�v�ss� massassa ja soundien r�yhke�ss� paksuudessa jousineen ja takaperin soitettuine kitarasooloineen kaikkineen on jotain samaa.