Pelkkä Poutanen: Jossain on kai sateenkaari vaikkei sitä tähän näy

Eclipse Music

Muistan tätini tähdentäneen minulle lapsuudessa useampaan otteeseen: ”Mika, kukaan ei ole pelkkä joku, jokaisella on arvonsa – muista se.” Siinä on yksi ohjenuora, josta olen yrittänyt pitää parhaani mukaan kiinni. Pelkkä Poutanen saattoi aluksi aiheuttaa lievän negatiivisen piikin mielessäni juuri tuon takia, mutta nimen takaa paljastui kotimainen kokeellisempaa folkpoppia raikkaan rajattomasti luova artisti.

Musiikki, äänet, taide – teot ja tuotokset määrittelevät lopulta tekijän, eikä Pelkkä Poutanen jää tuolla saralla pelkäksi lehdellä soittelijaksi. Eläköön Folk -gaalassa vuoden artistiksi alkuvuodesta nostettu Poutanen on saatesanojen mukaan tehnyt albumin kuolemasta – ja sitä kautta tietysti myös elämästä, joten sihtiä hilataan korkealle. Jossain on kai sateenkaari vaikkei sitä tähän näy on albumin otsikoksi mahdottoman pitkä, ja osin samoista syistä juuri nyt täydellinen, etenkin kun ottaa huomioon aihepiirin.

Poutanen on säveltänyt, soittanut ja laulanut kaiken kuullun, minkä lisäksi myös tuotanto ja äänitys on pidetty omissa käsissä. Mitään sen kummempaa soitinluetteloa ei ole annettu, mutta kantele ja rytmisoittimia äänessä nyt ainakin on. Kenties myös jonkin verran elektroniikkaa. Linjoja on vaikea piirtää, mutta toisaalta kyse ei ole siitä mitä tehdään, vaan miten ja millä asenteella asiat tehdään. Vokaalien saralla kuullaan moneen taipuvaa laulua, lausuntaa ja sanatonta laulutaiturointia. Kuulija saa olla tarkkana, eivätkä monet pienet yksityiskohdat auenneet ainakaan minulle vielä ensimmäisellä tai edes toisella kuuntelukerralla.

Uuden albumin ensimmäisenä sinkkuna viime syksynä ilmestynyt Virtaa ehti jo häikäistä nostattavan virtauksen voimalla. Jos ensikosketus oli valoisa, niin muutama viikko sitten julkaistu kakkossinkku Surumarssi edustaa puolestaan siirtymistä varjoihin, kuolon kentille ja kalman kamareihin. Suruista on laulu tehty, mutta se ei paina lyijynraskaana hartioita kumaraan, vaan ennemminkin levittää kätensä ja on valmis kohoamaan katse maassa ylemmäs.

Teokset kaikuvat ja nostavat äänikenttiään toisinaan jylhiksi, mutta vain Mustaan multaan ylittää viiden minuutin rajan. Tuo on yllättävä fakta, sillä monet kappaleet vaikuttavat (positiivisella tavalla) huomattavasti pidemmiltä. Yksi albumin vahvuus on kiistatta teosmaisuus, joka häivyttää raidoilta toisille siirtymisiä tehokkaasti. Tunnustus toimii puolivälissä siltana kahden maailman välillä ja loppupuolella Matka II kohoaa aivan omalle tasolleen, eeppisyyttä huokuvien vokaalimassojen ja lopun herkkyyden tuodessa mieleen monet hetket Dead Can Dancen parissa.

Moderneiksi miellettävät elementit ja kansanperinteen juonteet ovat tasaveroisia aineksia, kun Pelkkä Poutanen luo niistä uutta ja ajasta nätisti irti pysyttelevää musiikkia. Maatuu hyödyntää moniäänistä, kuoromaista muotoa, Silloin minä itkin liikkuu myös hiljaisemmalla puolella. Teksteissä kansanperinne elää uudessa ajassa, tai oikeammin ajattomuudessa.

Lopun Kurkotus valoon sai pohtimaan edesmenneen elokuvasäveltäjä Jóhann Jóhannssonin töitä, eikä albumille olisi voinut osuvampaa päätöstä keksiäkään kuin tämä sanaton ja upean tummanharmaa äänikenttä. Samoilla linjoilla, tosin orgaanisemmin, toimii myös avausraita Johdatus, joka on kahdesta sisaruksesta valoisampi, eloisampi, sekä huomattavasti lyhyempi.

Sateenkaari on optinen ilmiö, jota ei voi saada kiinni, mutta jota voi ihailla ja arvostaa. Ehkä se on kuin elämä itsessään, joka on aina hivenen tavoittamattomissa. Sateessa seistessä tiedät sateenkaaren olevan jossain, mutta vaatii onnea nähdä se, löytää se, eivätkä todennäköisyydet ole puolellasi. Sade tulee taivaasta, se imeytyy maahan ja haihtuu jälleen ylös. Kai siitäkin voi jotain symboliikkaa löytää, kun sateenkaari viistää hetkittäin multia.

Pohdin pitkään sopivinta tähtimäärää, mutta lopulta kaikki kiteytyi kysymykseen: mikä voisi olla kokonaisuudessa vielä paremmin? En keksinyt ainuttakaan asiaa, joten täysi tähdistö loistaa tämän sateenkaaren yllä.