The L�nkk�rs: Nikkeli� hopeaa

Kultti levyt / Secret Entertainment

Okei, yhtyeen nimi on The L�nkk�rs ja A-puolen avauskappale on nimelt��n Vanhan Texin viimeinen mestarilaukaus. Akustinen kitara ja koskettimet hoitavat suurimman osan taustoista, tekstiss� saapastellaan oitis Tombstonen hautuumaalle. Siell� on kivi, jonka alla desperado nukkuu ajasta aikaan ja kiven p��ll� lahoaa hiljalleen lassovyyhti. Tuhat tulimmaista, mist� t�ss� on oikein kyse?

Lienee sopiva aika tunnustaa, ett� nuorena poikana ahmin ahkerasti Tex Willerin, Hopalong Cassidyn ja Pecos Billin seikkailuja. Enemm�n intiaanien puolelle mennyt Hopeanuoli oli luonnollisesti tuttu lehti, siin� miss� my�s humoristisemmin asioihin suhtautunut Cocco Bill. L�nkk�rit olivat rakkaita ja tarinat Alamosta Dodge Cityyn, sek� Tombstonesta Deadwoodiin olivat l�peens� tuttuja. Jos telkkarista tuli mit��n villiin l�nteen liittyv��, oli se ehdottomasti n�ht�v�, joten Nikkeli� hopeaa -levyn kansikin osui jo kohdilleen. Muistin v�litt�m�sti Rio Bravon Colorado Ryanin ja tietysti Johnny Guitarin, eiv�tk� ne Elviksenk��n l�nkk�rit aina ihan mahdottomia olleet � tai sitten muistini armahtaa minua osin.

The L�nkk�rs suhtautuu tekemiseens� terveell� huumorilla, vaikka miltei jokaisella raidalla joku p��tyy saapaskukkulalle ja luotia lent�� kuin pyssyn suusta. En l�hde edes arvailemaan kuinka tosissaan t�ss� ollaan, mutta jos kuvitellaan vaikka asteikko nollasta sataan, niin eik�h�n t�ss� osuta jonnekin 50-luvulle, mik� on lukuna muutenkin oiva t�ss� yhteydess�. Paljon on kiinni kuulijasta ja h�nen mielentilastaan.

L�nkk�rit olivat ja ovat siis allekirjoittaneelle rakkaita, mutta vaikka toista voisi luulla, en nuorempana juuri v�litt�nyt countryn tai westernin hedelmist�. Sittemmin olen l�yt�nyt countryn ja h�rm�kantrin puoleltakin arvoa, mutta Nikkeli� hopeaa -albumi on musiikillisesti huomattavasti syvempi, kuin mit� alkuun arvelin. Tietysti country on toimintaa osin m��rittelev� elementti, mutta tilaa on poikkeuksellisen rikkaalle tyylien ristip�lytykselle.

Esimerkiksi Muukalainen on itse asiassa folkahtavaa ja melankolista laulaja/lauluntekij�-poppia. Sanat ovat keski�ss�, mutta niiden rinnalle luodaan monisyisi� ��nikentti�. Jousia k�ytet��n rohkeasti, s�hk�kitarakin saa maalailla ja lauluun on satsattu tunnetta. P��t�sraita Ruoska hy�dynt�� koko p��lle seitsem�n minuutin mittansa, rakentaen kiireett� draamaa ja flirttaillen samaan aikaan klassisten western-soundien kanssa.

Laukkaavalla rautalangalla kulkeva Petturi Callachan ja morriconemaisilla hu- ja hei-huudahduksilla vahvistettu Sacramenton kultaa ovat h�pe�m�tt�m�n suoria viittauksia historiaan. Vaan odottakaas hetki paukkurautojenne kanssa, sill� n�iss�kin siivuissa on musiikillisesti �kkisyvi� kohtia ja arvaamattomia k��nn�ksi�, kuin l�nnentrillereiss� konsanaan. Louisiana Lulu onkin sitten aivan omaa luokkaansa, kun kapakkapiano paukkaa ja torvet t�r�htelev�t. Oi t�t� muhevaa New Orleansin soundia.

The L�nkk�rs nauraa toisinaan, mutta huomaan nauravani heid�n kanssaan ja viihtyv�ni levyn seurassa. Rikasta nikkeli�, oivaa hopeaa.