Thursday: War All The Time

Island

War All The Time on jo kolmas levy New Jerseyläiseltä Thursday -orkesterilta, mutta ensimmäinen Suomessa asti julkaistu. Aikaisempia levyjä Waiting (1999) ja Full Collapse (2001) ei ole näillä leveysasteilla näkynyt. Bändin musiikista tulee erittäin paljon mieleen kotimainen Disco Ensemble, laulaja Geoff Ricklyn ääntä ja kiivasta laulutapaa myöden. Välillä käy mielessä myös The Curen ikinuori Robert Smith. Levykaupassa tämä levy laitettaisiin sinne emopunkrock- tai pophardcore-lokeroon, jos sellaisia olisi olemassa. Thursday on vähemmän metallia kuin länsinaapurimme Koma ja vähemmän progea kuin The Mars Volta. Jos tykkäsit At The Drive-Inistä, niin eiköhän tämäkin toimi. Etenkin jos Disco Ensemblen musisointi on sydäntäsi lähellä.

Kuten albumin nimestäkin voi jo päätellä, yhtye haluaa ottaa kantaa. Biisien nimet, kuten For The Workforce, Drowning ja Marches And Maneuvers kertovat, että asian puolesta tässä lauletaan. Sanoitukset käsittelevät kriittisesti maailman menoa, ja lähes jokaisessa biisissä ollaan sotimassa jotakin vastaan tai jonkin puolesta. This is a war we live and the sides are drawn. Sen verran antaumukselliselta yhtyeen ulosanti kuulostaa, että minut se ainakin sai vakuuttumaan siitä, että kyse on aidosta tunteen palosta eikä markkinamiesten rakentamasta imagosta. Käyntiin pärähdettyään levy on tasaista laatua viimeiseen kappaleeseen asti. Selkeitä hittibiisejä ei levyltä nouse esiin, mutta ei myöskään yhtään rimanalitustason suoritusta. Levyn kappaleet ovat monipuolisia ja polveilevia sävellyksiä. Vaikka biisit hyviä ovatkin, niin muutamalla ensimmäisellä kuuntelukerralla niitä ei vielä erota toisistaan, mikä saattaa johtua edellä mainitusta biisien suoraviivattomuudesta. Bändillä ei ole tarjota samanlaisia tarttuvia ralleja kuin Disco Ensemblen rääkäisyt Transatlantic ja Turpentine. Perinteisten rokkisoitinten lisäksi kappaleissa on käytetty hyvällä maulla koskettimia, selloa ja konevirityksiä. Pääpaino on kuitenkin emocoremaisessa kohkaamisessa.

Levy on himpun verran liian intensiivistä tykitystä alusta loppuun. Muutamaa suvantokohtaa ja yhtä slovaria (se pakollinen kolmanneksi sinkuksi kelpaava radiosoittohituri) lukuun ottamatta, meno on kiivasta ja tahti yhtä kova kuin hc-aloilla tuppaa olemaan. Hyvähän se on, jos sanottavaa riittää, aina ei tosin tarvitsisi huutaa. Usein se kuitenkin on tarpeen, jotta sana menee perille, ja tämän on myös Thursday huomannut. Muutama hengähdystauko ei olisi kuitenkaan pahaa tehnyt. Torstai on toivoa täynnä.