Julkaistu: 01.12.2001
Arvostelija: Janne Kuusinen
Se on nyt sitten ohi. Eivät vilku enää keltaiset sadetakit. Ei esiinny enää tuo 90-luvun lopun vihreä Dingo. Eivät kaiu naiivit, mutta silti keskustelua herättävät sinnemäkisanoitukset Tavastian salissa. Ainakaan toistaiseksi.
Miksi UB oli minun(kin) mielestäni loistava bändi? Koska se yhdisti nuoret ja vanhat, sitä kuuntelivat äidit ja tyttäret. Sama juttu Beatlesin, sama juttu ABBA:n kohdalla. Se on elämää suuremman bändin merkki. Ultra Bran ainoa synti on lievä Helsinki-keskeisyys, mutta tuotannossa on myös sen verran ajattomia ja paikattomia viisuja, ettei sovi purnata.
Ennen kaikkea: UB on lopettanut tyylikkäästi. Ykkös-cd:ltä löytyy Best Of-tyylinen kokonaisuus, mukana kaikki klassikot kylmän sodan ajan lapsien lähes dokumentaariseksi yhteishymniksi muodostuneesta Kahdeksanvuotiaana - lattarista kevyempiin, Jäätelöauto-tyylisiin rallatteisiin.
Kakkoslatta taas osoittaa, ettei kyse ole ainakaan puhtaasta rahastuksesta. Mukana on uutta materiaalia, sekä koko hela ensimmäinen single Houkutuksen kiihottava maku, josta on tähän saakka saanut pulittaa divareissa 300-400 mk! Uudet piisit ovat kieltämättä enimmälti aikaisempien pitkäsoittojen jämäraitoja, mutta osittain niin tiukkaa kamaa, että bändin kolmospitkäsoitto Kalifornia jää kirkkaasti taa. Etenkin Laulu marsalkka Mannerheimista ja Lähettäkää minulle kirjoja ovat niin hienoja piisejä, ettei niitä voi sivuuttaa minään täytepaloina.
Kiitos, Ultra Bra, hyvästä musiikista! Ikuiseksi, mutta kiehtovaksi mysteeriksi jäänee se, miten olisi käynyt, mikäli UB olisi rohkeasti alusta saakka lähtenyt protestillisemmalle linjalle. Mutta kaikkeahan ei voi vaatia.
