Julkaistu: 22.04.2004
Arvostelija: Janne Kuusinen
EMI
Arvokasta 70-luvun sävelaarteistoa on jälleen siirretty KeeDee-muotoon jälkipolvien ihailtavaksi. 1954 syntynyttä Holmströmiä luonnehtisin ns. Hiljaiseksi Osaajaksi. Usein suosiolla julkisuutta vältteleviä Hiljaisia Osaajia on jokaisessa maassa ja jokaisessa sukupolvessa. Heidän pyhänä tehtävänään on (ollut) hoitaa julkituotavan musiikin kvaliteetti siinä missä otsikoissa paistattelevat puolidiletantit järjestävät kvantiteetin eli ns. metrilaku-osaston. Muista Hiljaisista Osaajista mainittakoot mm. Olli Ahvenlahti, Esa Helasvuo ja uudemman sukupolven kasvateista vaikkapa Kerkko Koskinen. Nyrkkisääntönä voitaneen sanoa, että Hiljaisten Osaajien tuotantoa harvemmin julkaistaan 20 suosikkia – levysarjassa.
Mainittakoon, että sekä Holmström että Helasvuo vaikuttavat tällä hetkellä (2004) Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosastolla, jonka funktio on tuottaa paitsi laadukkaita musiikinopettajia, myös Osaajia, jotka usein ovat myös Hiljaisia.
Jotkut saattavat muistaa Carita Holmströmin Eurovision laulukilpailuista 1974. Kappale oli Eero Koivistoisen Älä mene pois, sijoitus 13, pisteitä neljä. Kyseisenä vuonna voitti muuten ABBA-niminen yhtye, josta kuultiin myöhemminkin.
Tämä tupla-CD käsittää levyt “We Are What We Do” vuodelta 1973 ja “Toinen levy” vuodelta 1974. Ensinmainittu sisältää 19-vuotiaan Holmströmin englanninkielistä laulelmointitunnelmointia vaikutteinaan mm. Joan Baez, Joni Mitchell, Donovan ja Stephen Stills. Sovitetumpia kappaleita sisältävä kakkosplatta on suomenkielinen, suurimmasta osasta tekstejä vastaa Juice Leskinen. Erittäin hyvän kansilehtisen kokoonpanotiedoista selviää, että studiossa Holmström on ollut studiossa tekijämiesten seurassa, heistä mainittakoon Pekka Pöyry, Heikki Laurila ja Pekka Sarmanto.
“Taiteilijana minua on kiinnostanut enemmän eri musiikkilajien tutkiminen ja kokeileminen, eri kokoonpanojen mahdollisuudet kuin oma artistiuteni. Ehkä siksi myös pysyttelin jo nuorempana vaistomaisesti poissa julkisuuden liiallisesta valokeilasta – halusin rauhassa opiskella ja tehdä musiikkiani”, kertoo Holmström. Minusta juuri tästä on kyse tälläkin levyparilla. Tyylistä toiseen liikutaan sulavasti, ja ennen kaikkea tyylillä.
Bändin koko vaihtelee euroviisuorkesterista yhteen kitaraan tai pianoon. Mielestäni ikäisteni (20-30v.) kaikentietävien wannabe-muusikoiden tulisi kiinnittää tähän erityistä huomiota, jos mieli tekee saada aikaan ajatonta piisimateriaalia. Kun kappaleen ytimestä välittyy luovuus, tunne, taito ja miksei se sanomakin, voi säestyskokoonpanona olla vaikka pelkkä nokkahuilu, ja silti toimii. Kertakäyttöräime tulee ja menee, mutta se aarteisto, jossa vähän onnistuu olemaan paljon, säilyy rottien ja verojen kanssa vaikka ydintuhon yli.
Tarvittaessa intiimejä vivahteita luovat esim. rhodes-piano, (jumalainen) flyygelitorvi, viulu, sello, huilu: kertakaikkisen kauniiden soitinten kirjo. Itse pidin enemmän eteerisen kakkoslevyn yllätyksellisistä melodisista ja rytmisistä ideoista, saumattomasta bändityöskentelystä, tiiviistä sooloilusta sekä luontevista lyriikoista. Proge pysyy hyvänä renkinä, ja hyvä niin, soppa sopiva on. Holmströmin englannista tyttäretkin voivat ottaa esimerkkiä. Suosikkejani ovat mm. jazzvalssi Lapset ja balkan-rytminen For Joy.
Tällaisesta kulttuuriteosta on turha ruveta hakemalla hakemaan “virheitä”. Levyn hankkijat tiennevät, mitä saavat, mutta kukaan ei toki kiellä olemasta utelias ja tutustumaan. Älkää hyvät ihmiset niputtako tätä tapausta samaan kastiin Jasminen, Kojon ja CatCatin kanssa, vaikkei musiikkisirkuksesta pokaalia herunnutkaan!
