The Walkmen: Bows & Arrows

Record Collection

Tässä se on! New Yorkin uusi The Strokes ja Shout Out Louds! Howl howl ja gaff gaff!

The Walkmen tulee New Yorkista ja soittaa rokkia, ja hyvin soittaakin. Bows & Arrows on kävelymiesten toinen levy ja bändi kuulostaa erittäin valmiilta. Ihmekös tuo, koska The Walkmen muodostuu kolmesta entisestä Jonathan Fire Eater- ja kahdesta entisestä The Recoys -miehestä. Jonathan Fire Eater saavutti seuraava–iso–juttu -statuksen ja oli muutama vuosi sitten puhutuin juttu, mutta ei koskaan lunastanut odotuksia. Toivottavasti nyt onnistuu paremmin, sillä The Walkmen ansaitsisi rokkikansan huomiota täälläkin päin. Debyyttilevyä, Everyone Who Pretended To Like Me Is Gone (2002), en ole itse kuullut, mutta niin sanotuissa piireissä se hetkautti useampaakin korvaparia.

Laulaja Hamilton Leithauser on samankaltainen kultakurkku kuin The Strokesin Julian Casablancas, tosin epäkoolimmalla nimellä siunattuna. Välillä Leithauser laulaa hyvin laiskan oloisesti onnistuen silti kuulostamaan hyvältä eikä tippaakaan ärsyttävältä. Uniikki, intensiivinen, intohimoinen ja positiivisella tavalla nariseva lauluääni voitti ainakin minut heti puolelleen. Samoin teki yhtyeen lämmin analoginen soundi. Jos haluat kuvitella miltä The Walkmen kuulostaa, niin sekoita yhteen The Velvet Underground, varhainen U2, The Cramps, The Strokes ja Joy Division. The Walkmenin musiikki ei ole New Yorkin toisen aallon kitararokkiskenen apinointia vaan bändillä on ihan oma soundi, jota on maustettu muun muassa tunnelmallisilla uruilla. Bändiä on helppo verrata The Strokesiin, mutta se ei tee oikeutta The Walkmenille, koska jo Jonathan Fire Eaterille lätkäistiin rock'n'rollin–tulevaisuus-leima otsaan, joka sittemmin annettiin The Strokesille. Toisaalta ei levyllä mitään ennenkuulumatonta ole, pikemminkin se kuulostaa vanhoista aineksista tyylikkäästi muokatulta kokonaisuudelta. Bows & Arrows on tehty viime vuonna, mutta yhtä hyvin se olisi voitu tehdä jo kolmekymmentä vuotta sitten. Onneksi levy on kuitenkin nauhoitettu vuonna 2003, sillä tuotantojälki ja soundit ovat erittäin hyvät.

Mikä tärkeintä, bändillä on hyviä biisejä. The Rat -biisin ensimmäistä kertaa kuultuani olin heti myyty, ja se on soinut päässäni siitä lähtien. Meni sanat sitten oikein tai väärin niin when I used to go out/ I knew everyone I saw/ now I go out alone/ if I go out at all on takonut mielessäni. Se onkin levyn tarttuvin ralli, muissa biiseissä ei ole samanlaista kerralla–päähän -tarttuvuutta, vaan levy vaatii kuuntelua. Onneksi levy on sen verran mainio, että se myös kestää kuuntelua. Kaikki kappaleet on merkitty koko yhtyeen nimiin, näin ollen levykin kuulostaa yhtenäiseltä ja hallitulta kokonaisuudelta eikä kokoelmalta singlebiisejä. Yli puolet levyn lauluista ovat hitaammanpuoleisia, onneksi ei kuitenkaan mennä lähellekään kutuslovariosastoa. Yhtye soittaa rujon kauniisti ja yltyy kunnolla meuhkaamaan ainoastaan kolmella levyn yhdestätoista biisistä. The Ratin lisäksi oikeastaan vain kappaleelle Little House Of Savages voisi kuvitella jonkinlaista radiosoittoa alan ohjelmissa.

Vaikka niin sanotun New York -buumin kuumimmat hetket alkavat jo joidenkin mielestä olla ohi, yllättää The Walkmen levyllään erittäin positiivisesti. Muutamaa rivakampaa repäisyä olisin kaivannut keskitempoisten viisujen väliin kokonaisilmettä piristämään. Jonkinlaista kuhinaa joissain piireissä jo aiheuttaneen Bows & Arrowsin soisi saavan enemmänkin huomiota, koska kyseessä on hyvä levy. Paljon huonommillakin suorituksilla on saavutettu rokkilehtien kansikuvapaikkoja. En yritä vääntää mitään huonoa vitsiä yhtyeen nimestä ja erään nimeltä mainitsemattoman japanilaisen firman kannettavista äänentoistolaitteista. Pistänpähän vain The Walkmenin levyn soimaan kannettavaan soittimeeni.