Entheomorphosis: Pyhä kuilu

Svart

On aika katsoa kuilun partaalta kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Kotimainen kokeellista avant-gardemetallia luova Entheomorphosis on julkaissut debyyttialbumin, joka on pitkään pyörinyt käsissäni. Itse asiassa levy ilmestyi jo toukokuussa, jonka jälkeen olen välillä sysännyt sen syrjään vain palatakseni takaisin näiden outojen äänimassojen äärelle. Taustalta löytyy mm. Dark Buddha Rising, joka antanee jonkin verran osviittaa konstikkaiden äänten maailmasta.

Esikoispitkäsoitto Pyhä kuilu koostuu neljästä raidasta, joista viimeisin, eli Iätön, julkaistiin kevätpäiväntasauksena sinkkuna. Kyseinen plus kaksitoistaminuuttinen metallijätti ei sen kummempia rajapintoja tarjoa, vaan seisoo kuin mustista mustin monoliitti aloillaan mitään selittämättä ja silti/siksi mieltä ankarasti kiehtoen. Jätin äänikentissä soundillinen kehitys ja evoluutio on hidasta, mutta väistämätöntä. Huminat saavat hiljalleen enemmän terää, kunnes hieman ennen yhdeksän minuutin rajaa alkaa lopun metallimessu. Äänet vyöryvät aaltoina niskaan, särökitara raastaa ja huudetut muutamat sanat kruunaavat kaiken. Samalla tantereeseen lyödään viitat, jotka antavat jo summittaisen suunnan levyn muille raidoille.

Alle kahden minuutin mittainen Huntu on ehkä säröisän sinfoninen ja elokuvamaisempi droneintro massiiviselle ankkurille, mutta samalla Entheomorphosis saa itselleen yhden tärkeän lisäulottuvuuden. Paukkuvampi ja murisevampi Sikinä muistuttaa eniten ’normaalia kappaletta’, ainakin plus neljän minuutin mitassaan, mutta uhkaavia varjoja tämäkin metallikoe tuntuu manaavan hämärän pirtin seinille.

Levyn alku ja loppu ovat kuin kaksi valtaisaa äänitornia, jotka muodostavat suurimman osan albumikokonaisuudesta. Yli 25 ja puoli minuuttia kuluukin alun ja lopun parissa. Dronen, avant-garden, doomin ja sludgen yhdistelmä ei paljoa nuoraa anna, vaan vaatii kuulijan mukaan luolaansa, tasangoilleen ja loputtomiin korpiin, mutta hypnoottisesti jauhava avausraita Alkiema saattaa osoittautua portiksi Pyhä kuilu -albumin äärettömyyksiin. Ken tietää, koska vain äänet voivat kertoa jokaiselle meistä yksilölliset viestinsä.

Äärimmäisyys on makuasia ja Entheomorphosis vie juttunsa äärimmilleen, mutta Vesa Ajomo, Lauri Kivelä, JP Koivisto ja Lassi Männikkö ovat myös luoneet yhdessä jotain, jota ei tuosta vain pilkotakaan osiin ja kategorioida. Tämä on raakaa ääniarkkitehtuuria, brutaalia minimalismia ja äärimmilleen vietyä ehdottomuutta, joka ansaitsee huomionsa. Ratkaisinko albumin mysteerin lopulta? Tuskin, mutta en edelleenkään osaa päästää siitä myöskään irti, mikä kertoo jo paljon – ainakin minulle.