KiPPO: KiPPO

This is not a dog

Olipa kerran yhtye nimeltä KiPPO, vaan eipä ole enää. Bändi ehti hajota jo ennen kuin debyyttialbumi ilmestyi, mutta joskus käy vain näin. Onneksi sentään musiikki jäi, joten mitä se kertoo meille edesmenneestä?

Emo on sana, jota monet kavahtavat näinä päivinä, mutta tuota tummaa punkahtavan kitararockin alalajia KiPPO sivujuonteistaan huolimatta edustaa mielestäni mitä selvimmin. Liisa Tanin, Ester Jalosen ja Jyrki Rehellin muodostama yhtye antaa hartioista lähtevän rockin soida täyteläisen melodisena, popahtavan tarttuvana ja silti myös noisehtavan säröisenä. Vinkuvat kitarat ja paukkuvat rummut tasapainoilevat alati sillä hienolla linjalla, jossa ärsytyskynnystä tökitään ja kutitellaan jo liikaa.

Musiikin kuuluu synnyttää mielestäni tuntoja, herättää meissä reaktioita johonkin suuntaan. Olenkin tätä levyä luukuttaessani saanut kuulla tasaisesti pyyntöjä äänenvoimakkuuden lisäämisen ja vähentämisen puolesta, mikä on aina mielenkiintoinen sivuefekti. KiPPOn luomat äänet kieltämättä puhuttelevat, kappaleet, melodiat, riffit, harmoniat ja kolaukset löytävät kaikupintoja, saaden ajatukset ajelehtimaan. Mielipiteet jakaantuvat voimakkaasti, joten jotain huomionarvoista tässä eittämättä tapahtuu.

Sinkuksikin tänä keväänä nostettu Kirjasto on terhakka näyteikkuna bändin ryöpytystyyliin, jossa melankolinen melodia, roiskivat kitarat ja yllättävänkin monipuolinen sovitus luovat yhdessä arvaamattoman lopputuleman. Albumin sulkeva Outo tunne lataa lähes kuuden minuutin mitassaan jo niin ison draaman kaaren, että lyönti vaikuttaa painuvan rajoista ulos – mutta niin vain siivu pinnistelee ja on lopulta täydellinen päätös lievästi epätasaiselle pitkäsoitolle.

Terävimmillään trio tuntuu olevan reippaammassa vauhdissa, jossa FurryCon U.S.A. laskettelee halki satunnaisten usviensa, elämänvoimaa silti alati tihkuen. Vokaalien tahallinen vinous ja niihin haettu soundi ovat iso osa kaavaa, jonka toimivuus tavallaan hämmentää. maapallomuseo on kumma suvanto keskellä kitarakeskitystä, joka irrottaa tehokkaasti viimeisen kolmanneksen muusta kiekosta. Tie kevääseen osoittaa taas indierockin kaupallisemmankin puolen taittuneen triolta, joka näillä näytöillä olisi voinut saavuttaa vielä paljon, jos olisi vain pysynyt elossa.

Jälki- ja muistokirjoituksia rustatessa on helppo sortua jälkiviisauteen, joten yritän pysytellä itse aiheessa. Levy on lievästä soundillisesta yksipuolisuudesta huolimatta myös ansiokas, vaikka ykkösluokan iskubiisejä on vain jokunen. Punkahtava ja levoton emo törmäilee ja töksähtelee, mutta osaa silittää satunnaisesti myötäkarvaan juuri sen verran, ettei musiikkia kuunnellessa tule liian tuupittu olo.