Pasi Mikael: Ihmeellinen elämä

Grandma Records

Pasi Mikael julkaisi vuonna 2022 pari mielenkiintoista EP:tä, jotka katkaisivat pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden. Uusi jatkumo käynnistyi alkuvuodesta 2024, kun Ei ole liian myöhäistä -sinkku ilmestyi ja uuden pitkäsoiton ensimmäiset nuotit kuultiin. Pasi Mikaelin sooloilu jatkuu tällä erää keveämmissä poprockin maisemissa, tosin kauniisti sanottuna värikäs pitkäsoitto heittää kehään myös niin iskelmän, ysärirockin kuin popin kaltaisia palasia.

Elämä on ihmeellistä, se lausuttakoon artistin perässä heti alkuun ja tuota kummaa matkaa Pasi Mikael käsittelee eri kanteilta, niin pieniä sattumia kuin isompaa kokonaisuutta tarkastellen. Koukussa lienee negatiivisin hetki, kun artisti peilailee sisäistä Alankoaan. Luultavasti sitä nuorempaa. Levyn nimikappale Ihmeellinen elämä on taas niin suoraan sydämestä ammuttu nuoli, että moisen edessä voi vain nyökätä ja nauttia tunteiden pyörteistä.

Pasi Mikael pitää kunniassa Hectorin ja Bowien kerrontatapaa, mutta hetkittäin viisarit nytkähtävät vieläkin kauemmas. Olin kirjoittanut jo alussa muistiin The Beatlesin nimen Hei, kun sä meet -raidan kohdalla, enkä peruuta sanoistani hienon kuusaripoppalan edessä, joka filmaa kaihosta pienen leffan. Levyn tapa sinkoilla ajassa ja paikoissa voi olla haastavaa, mutta ainakaan kyyti ei ole tylsää.

Sinkuista uusin, eli Läpi kaupungin yön, yllätti väkevillä kasaripitoisuuksilla ja suoraan angloamerikkalaiselle AOR-paatokselle velkaa olevilla aineksilla. Tämähän on kuin alkuperäisen Top Gunin soundtrackin ja saman aikakauden Keski-Euroopan synapopin, sekä kotoisen manserockin outo hybridi. Ihan oikeasti. Ihmeistä suurin on mielestäni silti se, että jollain ihmeen ilveellä lopputulema toimii kuin toimiikin. Samaa jatkumoa hyödyntävä Jää on myös auringonlaskuista tehty tuokio, joka täydentää kokonaisuutta etenkin muita tukevana albumiraitana.

Sinkkuna jo reilu vuosi sitten ilmestynyt Iltaisin on valomerta stadioneille kaipaileva balladi, jonka hallimaiset tilat kaikuvat kauniisti. Piano, synat, koskettimet – millä taustoja sitten luodaankaan, niin avain on kaiken summa ja uskallus nojata eteenpäin. Kaksi joutsenta pelaa rautalangan varjoilla, kesäisen yön haipuvalla romanssilla ja melankoliassa ei säästellä, kun tarinaa keritään hitaasti auki.

Paljon kaikkea, kenties liikaakin, mikä tekee kokonaisuudesta levottoman, pahimmillaan jopa hajanaisen. Plussaksi lasketaan puolestaan se, että ideoiden ja toteutuksen laatu on pääosin ensiluokkaista. Harva saa 35 minuuttiin mahtumaan näin paljon kaikkea erilaista.