Dino Mansik: musta tuntuu

Drink Tonight

Sanotaan että mennyt selittää nykyisen, kunhan tapahtuneita asioita ja sattuneita sattumuksia vain osaa tulkita. Menneistä voi oppia, virheistä – ja onnistumisista – kannattaa viisastua, vaikka olemmekin ajassa vain yhteen suuntaan matkaavia olentoja.

Dino Mansik on vuonna 2025 Mikko M. Koskisen yksin luotsaama studioprojekti, jonka toinen pitkäsoitto on huomattavasti virtaviivaisempi ja muotonsa pitävä kokonaisuus kuin esikoinen. Vuoden 2021 Et koskaan oo yksin -debyyttipitkäsoitto oli, ja on yhä edelleen, haastava annos 18 raidan mitassa. Merkittävin ero kahdella levyllä ei kuitenkaan ole mitta, vaan dreampopin räväkämpään dreamrockiin vaihtanut soundi.

Esikoinen silitti, kakkonen riuhtoo, debyytti ennemminkin haaveili pumpuleissa leijaillen, nyt on herätty ja huomattu, ettei kaikki mennytkään kuten piti. Maailma on pienempi, mitä kaikkien kappaleiden pienellä kirjoitetut nimet tuntuvat vain korostavan. Soundit ovat puolestaan suurempia, terävämpiä ja rosoista rouhetta sekaan ripottelevia kaaria rakennetaan muuttuneesta kulmasta. Tuttua dinomansikkia siis kuullaan, mutta pohjavire on erilainen.

Ensimmäiseksi sinkuksi alkuvuodesta 2024 noussut olisinpa majava on tulkittavissa joko suruisaksi, tai suruisan ilkeäksi, kertojan sanojen tulkinnan mukaan. Rakkauden jälkeinen aika ei ole vailla happamuutta ja monesti pohditaan, kuka lopulta mokasi ja mitä. Majava haluaisi rakentaa silmiin padot, mikä on upea ja monitulkintainen vertaus itkemisestä. Eikä menevä draamakuninkaallinen sujauta suotta menokenkiä jalkaansa, vaikka pihlajanmarjojen maku ketun suuta taitaakin yhä poltella. Nyt bailataan hymy naamalla ja vaikka väkisin kuvastimen edessä, joka ei ehkä kuitenkaan kerro toivottuja asioita.

Halki levyn teemoissa vilahtelee mennyt aika, taakse jäänyt rakkaus ja kaipuu rauhallisempaan paikkaan. Tarttuva sinkkuveto en koskaan kasva aikuiseks menee pisimmälle, antamalla pitkät koko aikuisuudelle ja suojautumalla ikuisen lapsuuden panssariin. Vaan voiko Mikä-Mikä-Maahan jäädä Peter Panin kanssa ikuisuudeksi, onko sekään lopulta vapautta? Kappaleen vimmainen kaipuu ja suoranainen hätä ovat väkeviä tunteita, jotka saadaan musiikillisesti manattua esiin sanalla sanoen täydellisesti. Etenkin albumiympäristössä kyse onkin yhdestä avainpalasta, joka avaa muiden numeroiden maailmoja juuri sopivasti.

Raskaammin dreamrokkaava ei oo hätää / voisinko antaa jo olla on yli kaksi minuuttia pidempi palanen kuin mikään muu levyn raidoista, mikä nostaa sen jälkimmäisen puoliskon yhdeksi johtotähdeksi. Kaipuu on vahvaa, vaan sen suunta ja varsinainen kohde jäävät hivenen epäselviksi. Kaipaako kertoja enemmänkin tunnetta kuin toista ihmistä, vai jo aikaa sitten mennyttä aikaa, jossa kumpikaan osapuoli ei ollut vielä nykyinen, muuttunut itsensä? Musiikin voimallisuus koettelee dreamrockin sävyisiä rajoja, joita kitara toistuvasti tuuppii kauemmas.

Kasvaminen on kivulias prosessi, josta kukaan ei selviä naarmuitta. On pitkälti itsestämme kiinni, missä määrin annamme sieluun jääneiden haavojen määritellä myöhempiä tekemisiämme. Dino Mansik on musta tuntuu -albumilla muuntunut ja kuten otsikko jättää tulkinnanvaraa, niin myös itse kappaleet ja niiden osat voi nähdä monien eri tarinoiden monina eri osina. Tai näin itse tulkitsin kaiken, vaikka albumin sulkeva jesus cinematicin puhe jättääkin kerran toisensa jälkeen huuli pyöreänä seisomaan paikoilleen.