Anssi Kela: Kaikki tiet joita kuljin

Anssi Kela on oikeastaan aika merkillinen ilmiö. Mies tuli Pekka ja Susi -vuosien jälkeen pinnalle Everlast-tyylisellä kotikutoisella rap-folkilla, vaikka vannoi samaan aikaan Bruce Springsteenin, Neil Youngin ja Tom Pettyn nimeen. Hän suoritti ajokortin 30-vuotiaana, vasta sen jälkeen, kun oli saanut kuljettajan pestin Formula 3 -SM-sarjaan. Kela on tehnyt melko iskelmällistäkin pop-musiikkia, vaikka todellisuudessa hänen suuri rakkautensa on kasarihevi ja saman aikakauden glitteriltä tuoksahtava synapop. Tämän kaiken päälle hän hiukan ujon oloisena ja uskaltaisinko sanoa hiukan epäkarismaattisena tyyppinä vetäisi sangen onnistuneesti konserttia, monologia ja filmiä yhdistelevää Mun täytyy kävellä näin -sooloesitystä monta vuotta täysille saleille.

Merkillistä on sekin, että kahdeksannella albumillaan sanoituksista tunnetun Kelan sanoittamisvaikeudet ovat kääntyneet siihen pisteeseen, että hän on napannut Mariskan ja Kaisa Korhosen mukaan terävöittämään laulujen kielellistä ilmaisua. On vaikea tietää, kuinka paha valkoisen paperin kammo levylaulajalla on ollut, sillä Kaikki tiet joita kuljin ei nouse sen koommin musiikiltaan tai sanoituksiltaankaan Kelan uran kärkiteoksiin.

Kela paljasti todelliset karvansa nimeään kantavalla menestysalbumilla vuonna 2013. Michael Jacksonin, Duran Duranin ja Foreignerin soundit iskettiin häpeilemättä musiikilliseen myllyyn, ja tavallaan sillä tiellä hän on edelleen. Monet tiet on totisesti kuljettu ja jälleen Kelan hengentuotos huokuu musiikillisia labrakokeiluja, vaikka musiikki itsessään on kaikkea muuta kuin kokeellista. Nyansseja piisaa ja princemäisestä “teen kaikki itse” -toteutustavasta on aina pakko nostaa hattua. Studiovelhoilussa on myös kolikon toinen puoli. Rumpukoneella ja hioituilla nyansseilla esimerkiksi kasari-riffitys Valmiina kaikkeen kuulostaa ainakin yllekirjoittaneen korvaan väkisin piirun verran puisevalta ja kliiniseltä.

Kaikki tiet joita kuljin on häpeilemätöntä nostalgiaa, eikä ainoastaan 1980-lukuisena musiikillisena päiväkirjana. Levyn onnistuneimpiin vetoihin kuuluva Neljäs huhtikuuta avartaa oivasti artistin aiemman tuotannon henkilögalleriaa: päähenkilö on kaikesta päätellen sama tyyppi, joka vilahti sivuosassa vuoden 2002 Suuria kuvioita -levyn nimibiisissä. Rosa Ruun persoonalliset kertosäkeet kruunaavat rosoisenkauniin kokonaisuuden. Toinen erottuva esitys, kelamainen pienoisnovelli P niin kuin puukko pistää Alphavillen ja Springsteenin onnistuneesti tehosekoittimeen. Molemmat ovat myös levyn ainoat tarinabiisit, eikä niihin ole tarvittu sanoitusavustajia.

Anssi Kela pohdiskeli jo edellisen Ääriviivoja-albuminsa (2018) jälkeen, että maksaako vaivaa tehdä enää levyjä. Kuulostaa siltä, että hän on löytänyt syyn ja kipinän. Uskallan tulkita, että Kela tekee musiikkia enää itselleen ja 1980-luvun lapsena nostalgia on vahvasti läsnä. Jos yleisö tykkää, se on vain ylimääräinen palkinto. Saamme olla siitä mitä mieltä tahdomme, mutta Anssi Kela on kovalla työllä päässyt tilanteeseen, jossa meidän mielipiteemme on melko toisarvoinen. Suokaamme hänen nauttia siitä mitä rakastaa.