VIMMA: Ei noi muut

Nordic Notes

Kolmannella pitkäsoitolla VIMMA tarttuu jälleen lippuun, lyö rumpua ja heiluttaa vankkumattomin käsin banderolleja. Asialistalta löytyvät ilmastomuutos, yhteiskunnan murros ja tietysti rauhan asia, niin yksilön, yhteisöjen, kansojen kuin planeetankin mittakaavassa. Musiikin saralla sanomista tahdittaa digitaalisen pop-musiikin, analogisen kotimaisen kansanmusiikin ja jazzahtavan progepoprockin uniikki sekoitus, jossa palaset ovat mielestäni asettuneet entistäkin paremmin täydentämään toisiaan.

Siinä missä Tornadon silmässä vei haastamisen ja puristelun jo ehkä hiukan tarpeettomankin pitkälle, osaa uusi albumi rakentaa musiikistaan kestävämmän katon sanomien ylle. Maailmantilanne täytyy ottaa vakavissaan – itseään ei, toteaa vokalisti Eeva Rajakangas osuvasti. Levy on kymmenen raidan mitassaan moneen ehtivä ja erilaisia lankoja yhdistelevä, tekemisen meiningin ja nuottien painovoiman todella välittyessä.

Albumin avaava Bensa 95 keinuu afrikkalaistyyppisen rytmin aalloilla, laventaen välittömästi horisonttia. Pessi Jousteen viulu nousee vastaamaan Santeri Ketun basson rytmiin ja päälle satelevat vokaalit, joissa ns. perinteinen laulu, rap ja spoken-word sulautuvat yhdeksi tyylimuodoksi. Viimekesäinen kitarapoprock-sinkku Kapina on kuumaa vinkkasi johonkin aivan toisenlaiseen suuntaan, mutta nopeat käännökset ja alkuun arvaamattomilta vaikuttavat linjaukset ovat toisaalta aina määritelleet VIMMAn tekemisiä.

Rytmin ja pisteliäisyyden yhdistävä Kuolematon on uuden ajan etnoa, jossa muodon hypnoottinen virta hiljentää hetkeksi soitinten nuottitulen, mutta sanat ovat suoraa julistusta edelleen. Tällä erää teksti ja sävelet tosin täydentävät toisiaan mielestäni onnistuneemmin, bändin kokonaisuutena toimiessa saman tavoitteen saavuttamiseksi. Hilpeämmin levyn sulkeva Kuningas Gnu ei ole vailla sarkasmin hampaita, mutta kaarteleva biisi toimii. Aikakautta, ja kaiketi koko kulttuuriamme, määrittelevä ironia on työkaluna verraton viestinvälittäjä, etenkin kun korttia ei pelata puhki.

Maailmaa ei suoraan muuteta musiikin keinoin, mutta sanojen ja sävelten välillistä vaikutusta ei tulisi aliarvioida. Pessimismi ja periksi antaminen ovat lyhin reitti helvettiin, mitä levy korostaa. Ei noi muut -biisi kiteyttää punkahtavassa kiukussaan tuon kaiken ja herättelee kuulijoita, maailma muuttuu muovipussi kerrallaan – joko huonompaan tai parempaan suuntaan, jokainen voi itse valita.

Aihepiiri on tärkeä, mutta sanat eivät kuitenkaan likistä musiikkia alleen, tai tee siitä suoraan alisteista. Albumilla on vetoja, joiden tahdissa voi pyörittää paitaa pään päällä ja pistää jalalla vaikka ei-niin-koreasti, miettimättä välttämättä mitään kolmea sekuntia pidemmälle. Rikki on koskettavan kaunis laulu, joka uskaltaa nousta ukkosensa päälle ja antaa vain mennä, mitään kuitenkaan rikkomatta. Pestään kädet on ilman lyriikoitakin menevä ässä ja Tarviin paljastaa yllättäen taas uuden puolen bändistä.