Unilukkari: Metsänpeitto

Savo-Karelian Productions

Unilukkari on tuore kotimainen duo, jonka folkahtava musiikki kopsahtaa komeassa kaaressa ’jotain muuta’ -otsakkeen alle. Psykedeelisyys on olennainen osa, samoin spoken word -tyyppinen lausunta, jossa sanoja saatellaan eri painotuksin, korotuksin ja alleviivauksin. Eikä runollisista rakenteita pysty tuosta vain purkamaan, vaan tulkinnoille jää aina tilaa. Kaikki kahdeksan kappaletta luottavat suomen kielen voimaan, ja mikäs tuossa toisaalta on nojailla tuttuihin honkiin, kun sanottavaa tuntuu riittävän.

Sanoitukset ja lausunnat suorittava Tonttufindergeneral Hanz-Baal sekä säestyspuolesta vastaava Markiisi Dichtvng avaavat oven suomalaisen kansantaruston kummallisuuksiin, ja itse matkan merkitys korostuu kun avartavaa kokemusta käy läpi. Metsän ja luonnon ihmeellisyydet pitävät sisällään asioita, joita tavallisin silmin ei voi nähdä, eikä ns. normaalilla järjellä selittää. Kokonaisuus on korostetun vino, vänkkyrä ja outo, akustisten soitinten vääntyillessä sanojen mukana miten milloinkin.

Levyn avaava Metsänpeitto antaa hieman myöten musiikin voimille, mutta sen jälkeen teksti ja sanat nousevat selvemmin keskiöön. Tonttufindergeneral Hanz-Baal puhuu ja puhuu, mutta ei suinkaan huuhaata tai tyhjiä lauseita. Leppäkerttu on ehkä symppis hyönteinen, folkahtavien verhojen lomitse lentäessään, mutta antennit kannattaa pitää herkkinä. Kuin huomaamatta poiketaan näet niin lastenlorulla kuin hurmeisten ennustustenkin maailmoissa, eikä mitään suoria vastauksia tietenkään heru. Sanat ovat voimaa, musiikki lähinnä säestystä, taustaksi ajettua äänitapettia lauseiden salongeissa. Efekteillä vähän revitellään, mutta sävyisästi ja liinat pöydissä tiukasti pitäen.

Hauki lähtee sentään potkimaan rokimmalla otteella, Tom Waitsin myhäillessä romuisen ja ruosteisen soundin takaa. Rautalankaahan tässä väännetään ja epäkeskoa svengiä noidutaan, mutta fokus pysyy yhä ja edelleen sanoissa. Veden sudella tuntuu olevan valta kuolemankin tuolle puolen, vesisuden myyttisten voimien soidessa poprockin nuotein. Horkka loikkaa varoittamatta svengaavamman avantgarden puolelle, happoisen aaltoilun puraistessa järjen reunasta reilun palasen pois. Painajaismainen äänimaisema, ilkeyttä sanoihin puhaltava lausunta ja loppua kohden kaikumaan pääsevät kellot ovat yhdistelmänä haastava – ja toimiva.

Toisto on tehokeino, mutta samoissa runomitoissa pysyttely ei allekirjoittaneen mielestä palvele välttämättä täysin tarkoitusta. Toisaalta muoto tekee levystä ainakin ehyen, sillä taustojen saralla temmotaan sinne ja tänne. Karu suurentaa äänikenttäänsä ja muistuttaa hiukan myöhempien aikojen Nick Caven tekemisistä. Biisin rakenne on monotonisesti jauhava ja silti alati muuttuva, kun oletettavasti ainakin osin synaisesti luodut äänipilvet liukuvat toisiinsa. Joku sanoisi moisen rikkovan kuvaa, mutta edes siitä kuvasta ei ole tarkkaa käsitystä.

Pistää raapimaan päätä ja pohtimaan, kun toiselta reunalta hajoaa, toiselta taas tiivistyy tiivistymistään. Metsänpeitto on kumma levy, niin kovin monella eri tasolla ja tavalla.