Pääesiintyjät: Riimejä ja riitasointuja

Bluelight

Nostalgiasta on moneksi, etenkin musiikin rikkailla laidunmailla. Rillumareibillyn ruhtinaiksi itseään nimittävä Pääesiintyjät on omaksunut uniikin soundin ja ryhmän neljäs pitkäsoitto jatkaa rillumareibillyn jalostustyötä. Eli mistä tässä nyt olikaan oikein kyse?

Tyylin juuret ulottuvat tietysti 50-luvun alkuperäiseen rock’n’rolliin, mutta myös sitä kauemmas. Oman polkunsa valinnut yhtye heittää peliin iskelmän koko suomalaisen kirjon, joka historiankirjoissa tarkoittaa ainakin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Tosin kuvasto, aiheet ja osin sounditkin voivat johtaa jopa 30-luvulle asti. Jorma Nortimon ohjatessa Rovaniemen markkinoilla -elokuvan vuonna 1951 hän perusti tekemisensä jo pitkälle perinteelle ja totutuille tavoille, vaikka tuli samalla aloittaneeksi jotain uutta.

Samaa kaavaa käyttää myös Pääesiintyjät, joka svengaa kuusaristi, beboppaa 40-luvun letkeydellä ja iskelmöi 70-luvun retroissa sävyissä. Tuohon kun lisätään vielä 50-luvun rockabilly, Yhdysvaltojen roots-perinteen hyödyntäminen ja country rockin ainekset, niin johan on sopan makuharmonioissa haltuun ottamista. Lahtelaiset ovat monin tavoin kuin härmäläisiä hillbillyjä, jotka eivät ota asioita turhan vakavasti, mutta nostalgialle ominainen viattomampien sekä aidompien aikojen ihailu on silti selvää.

Matkalla on pohjolaan tuotu countrykävely, joka astelee rauhaisin, vakain ja tulevaan luottavin elein kohti rakkaan kainaloa. Pehmeät soundit ja asettunut äänimaisema huuliharppuine kaikkineen on kuin romanttisesta elokuvasta, kun taas StrongBowsin kanssa esitetty Yksi ja ainoa tuo kaavaan mukaan jouset, sekä hitusen poprockimman soundin. Joku voi kuulla äänikentästä jopa The Beatlesin majesteettisen soundin, mutta jälleen menneitä kunnioittaen ja omia kaariaan korostaen.

Eikä elo silkkaa kukkaisniittyjen päivänpaistetta ole tietenkään, vaan valolla on seurana myös varjot. Ohikiitävää tuo bluesin puseron sisään ja avauksena terhakasti veivaava Miksi näin tivaa, miksi rakkauden tie nousi varoittamatta pystyyn ja eilisen ihanuus haipui pois. Rautalankaisempi Se vain vahvistaa ottaa tahollaan oppia takaiskuista todeten, että aika haavan kyllä parantaa, tai niin ainakin sanotaan. Rakkauden pitkospuilla jalka saattaa livetä toisinaan, muta Riimejä ja riitasointuja tuntuu albumina julistavan, että matkaa kannattaa silti jatkaa ja uskoa tulevaan.

Nostalgia jakaa mielipiteitä jo lähtökohtaisesti, koska esimerkiksi Pääesiintyjät pitää katseensa tiukasti taustapeilissä, vaikka kiesi eteenpäin rullaakin. Albumin kymmenessä raidassa on monenlaista vääntöä, ja vaikka Carl Perkins ja Kauko Käyhkö eivät ehkä koskaan tavanneetkaan, saattavat Pääesiintyjät herrojen perinnön yhteen. Ei mitään ihmeellistä ja uutta, mutta ehkä Rillumareitä-biisi kertoo jo kaiken:
”ei ne haluu kuulla räppii eikä poppia, on tullut aika vihdoin koko kansan oppia, kun me soitetaan rillumareitä. Ehkä näin onkin, kun Pääesiintyjät nousee estradille yleisönsä eteen.