Luponero: Luponero

Icons Creating Evil Art

Luponero on vokalisti/basisti Marco Luponeron uusi bändi, joka jatkaa arvokasta rocktyötä, joka Marco Luponero & The Loud Ones -yhtyeeltä jäi kesken. Aiemman yhtyeen toistaiseksi viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi pari vuotta sitten ilmestynyt The War On Science, jolla itseään Motörheadia tuli verrattua kotoisen orkan tekemisiin. Näiltä pohjilta uuden bändin esikoisalbumiin oli ehdottomasti tutustuttava, eikä Luponeroon sijoitettu aika ollut millään tasolla virheinvestointi.

Tällä erää kiekon julkaisusta vastaa ruotsalainen lafka ja positiivisella tavalla ruotsalaisemmalta soundaa myös Luponero. Eihän tässä nyt rockin murikoita uudelleen keksitä, mutta jotain oleellista tuntuu loksahtaneen vain kohdilleen. Saatesanoissa voimakolmikosta leivotaan uuden ajan rock-yhtyettä, mutta uusien aikojen perustukset on kyllä kasattu kovasti klassisen kitararockin luotettavia perusmurikoita muistuttavista paasista. Melodisuus ja retrot soundit ovat merkittävä osa kaavasta, mutta Luponero ei tietenkään ole vain yksillä kaavapapereilla selitettävä tapaus.

Ensinnäkin muusikko Luponero on löytänyt itsestään ilahduttavin tavoin monipuolisemman vokalistin. Tärkeä palanen on rockin historian aarteiden päälle ymmärtävä kitaristi Jim Heikkinen, eikä niin ikään moneen taipuva rumputaiteilija Simon Grundvall jää kaksikon varjoon. Yhdessä trio onkin punnertanut kasaan melkoisen esikoisen. Kantavana teemana on kuuleman mukaan positiivinen nihilismi, eli nykyajan tapa pistää nauru emoji vaikka minkä katastrofin kylkeen. Maailma on jyrkässä sivuluisussa, eikä tilanne korjaannu ainakaan toisten mokille, turmille ja vahingoille nauramalla.

Luponeroa ottaa pannuun, mutta se ei ole saanut soppaa keittymään kitkeräksi. Päinvastoin Luponero saattaa olla positiivisimmalta soundaavaan materiaalia, jota rokkimestari on kynästään tähän mennessä ulos puristanut. Materiaali on siis toisena tuottajana häärineen Luponeron itsensä kirjoittamaa, mutta bändin soundi kruunaa kokonaisuuden. Tuottajan ja teknisen puolen hoitavan Daniel Strangin käsissä onkin hiottu oikeaa timanttia, josta löytyy eri puolia ja heijastuksia.

Sinkkuveto Pickup Artist rähjää hellacoptersmaisesti, rentouden loistaessa soiton seasta, kun taas sinkuista viimeisin, eli Killing TIme, nostaa kierroksia rohkeammin moottorissa. 70-lukulainen hard rock onkin tulista bensaa värkissä, joka kiihdyttää kohti auringonlaskua eeppisen elokuvamaisesti. Synien väritykset taustalla saattavat aiheuttaa hämmennystä, mutta sekin on osa uutta palapeliä. Running On Emptyn kaikuessa työpisteeltäni sain kuulla eräältä liian/riittävän läheltä olevalta, että ”taasko sitä kuunnellaan jotain kasarihelmiä” -letkautuksen. No, ei ihan kasarilla olla, vaikka synasoundit ja silkkinen kulku selvät jäljet jättävätkin kohti Miami Vicen ja Top Gunin seutuja.

Luponero on korostanut albumikokonaisuuksien merkitystä, jolla ei kuitenkaan tarkoiteta mitään tiukkoja teema-albumeita. Ennemminkin levyn, tässä tapauksessa kymmenen raidan ja hiukan alle 37 minuutin mitan, soisi sulkevan joitain aloittamiaan kaaria, sekä muistuttavan osiltaan itse itseään. Teemoihin ei välttämättä palata suoraan, mutta raidoilla voidaan nyökätä puolittain sisarusten suuntaan. Näin hienosyinen toiminta jättää biisit toimimaan sellaisinaankin ja sillat voi havaita vain kokonaisuudessa, eli kovin kuluttajaystävällistä tämäkin toiminta on.

Toki Bipolaroidsin meuhkasta on paperilla matkaa The Endin pehmeämpiin sävyihin, jotka saivat minut raapustamaan muistivihkoon jopa Abban nimen, mutta Luponero onnistuu niin yksilönä, yhtyeenä, kuin levynä nousemaan osiensa summan yläpuolelle.