Cats of Transnistria: IV

Soliti

Jossain dreampopin ja post-rockin välillä operoiva Cats of Transnistria julkaisi vuosina 2016–2019 kolme pitkäsoittoa. Niistä etenkin melko tarkkaan yhdeksän vuoden takainen debyyttialbumi Divine mursi hypnoottisesti etenevillä äänivalleillaan rajoja, joita maassamme ei ollut juuri aiemmin ylitelty. Toki bändi oli Dead Can Dancensa kuunnellut, mutta vaikutteet olivat vain vaikutteita ja etenkin ilmava muoto erotti kaksikon monesta kilpakumppanista.

Kaiken yllä leijuva unenomaisuus yhdistettynä pahaenteisen tummiin aaltoihin tuntui löytävän uusia virtaussuuntia, kun Aligning ilmestyi loppuvuodesta 2019, mutta sittenhän maailma pysähtyi. Ruususen uni vain jatkui jatkumistaan ja Cats of Transnistrian tapauksessa piinaavaksi venynyt hiljaisuus katkesi vasta viime keväänä. Tuolloin Big Sleep -sinkku muistutti bändin olevan yhä olemassa, minkä jälkeen ilmestyi kaksi muutakin sinkkua.

Tuomas Alatalo ja Henna Emilia Hietamäki laajensivat välillä 10-luvulla kokoonpanoa, mutta nyt ollaan taas liikkeellä duona. Tämä on tiivistänyt taatusti tekemistä, mutta samalla on myös hukattu jotain arvokasta. Kumoavatko plussat miinukset, sitä saa jokainen tahollaan pohtia, mutta itse jäin kaipaamaan IV-albumille ehkä hieman toisenlaista soundillista syvyyttä.

Kaksikon yhdessä kirjoittamista siivuista myös tuntee tekijät ja näiden kädenjäljen, vaikka soundi onkin muuttunut sitten menneiden päivien. Tällä kierroksella eteerisyys tekee nöyränä tilaa tuhdimmalle äänivallille, jota toki rakennetaan yhä verkalleen, mutta jonka painoluokka on vähintään pari astetta jykevämpi. Tuorein sinkku Thunder as an Arrow on yhdistelmä menneistä päivistä tuttua eeppisyyttä ja uuden ajan isommin paukahtelevaa soundia, mutta Hietamäen laulu pystyy vastaamaan laajemman äänimaiseman heittämään haasteeseen.

Totuttelua sen sijaan vaatii Alatalon sähkökitara, sekä basson ja rumpukoneen muodostama pohjajytinä. Perustukset ovat lujat, mutta äänikakun koko ja tuhtius saavat kääntämään äänenpainetta pienemmäksi. Siinä missä avaruus ja eteerisyys aiemmin hallitsivat, kohoaa nyt useammin isoja äänipinaakkeleita ja suorastaan hallimaisia tiloja, jotka täyttyvät tummemmista aineista. Kaikua käytetään surutta hyväksi ja nuotit särisevät pitkinä, kun teatraalista eeppisyyttä taotaan toisenlaisissa ahjoissa. Samalla kaksikko avaa aivan uusia ovia, joiden takaa löytyy aiemmin kulkemattomia reittejä. Eyes in the Sky astuu jo kohti doomin tuomiokirkkoja ja nykien rytmiä nakuttava The Lore on avausraitana todellinen stressitesti rauhallisemman tyylisuunnan ystäville.

Maailma muuttuu ja ytimekkäästi nimetty IV on nähtävissä yhden linjan loppuna ja toisen alkuna. Mennyt on jäänyt, eikä tulevasta ole varmuutta, joten nykyhetki tuntuu enemmän kuin koskaan läpikulkupisteeltä. Ovatko muutokset syynä siihen, etten tunnu saavan materiaalista otetta, vai olenko myös itse muuttunut? Ceiling of Starsin haipuessa hiljaisuuteen sen sanat jäävät leijumaan mieleen. Lupaukset paremmasta huomisesta, jotka odottavat portin tuolla puolen, saavat pohtimaan IV-levyä laajemmassa viitekehyksessä.