The Moontwins: Night Times

Playground Music

Tätä levyä uskalsin varovasti odotella, vaikka mikäänhän maailmassa ei ole koskaan täysin varmaa. Alkujaan paremmin 22-Pistepirkko-yhteyksistä tuttu PK Keränen ja mielenkiintoisen musiikillisen historian omaava haitaritaituri Leija Lautamaja tekivät yhteistyötä kesällä 2022, kun Out Tonight -sinkku ilmestyi. Keräsen Serobi Songs -sooloalbumin menoraita sai tuolloin komean päivityksen ja allekirjoittaneen mielestä idea pelitti.

Kaksikko oli mitä ilmeisimmin samaa mieltä, sillä samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi ensimmäinen virallinen The Moontwins -sinkku Sadder Than Sad. Kaikki tuntui loksahtavan kerrasta kohdilleen, kun tunteikas kitara ja pienillä nyansseilla leikittelevä haitari kertoivat tarinaa ilman suurempia äänivalleja. Vokaalit asettuvat valokeilaan, mutta keskiössä oli tunnelma, äänten yhdessä muodostama kudos. Tässä yhdistyvät rockin vapaus, popin kyky tarttua, sekä ripaus pelimanniajattelua, todellista vapautta. Muodot ovat tuttuja ja silti alati rajoja haastavia, koska garagesta kansanmusiikkiin on huiman lyhyt matka.

Viime joulukuussa herkän kaunis ja uskaliaan riisuttu All I Want Is You (tell me that it’s true) -sinkku taklasi ehkä vieläkin onnistuneemmin ilmat pihalle. Biisin hauraan kuulas äänimaisema oli, ja on tietysti yhä, puhdasta kultaa. Jälkimmäisen sinkun ilmestyessä ilmoitettiin myös kokonaisen pitkäsoiton saapuvaksi maaliskuussa – ja tässä se nyt on. Yhdeksän biisiä, reilut 27 minuuttia rajoista vapaata musiikin riemua, ja vinyylin ostajat saavat kaupan päälle vielä em. Sadder Than Sadin bonuksena.

22-Pistepirkon tarina pistettiin pakettiin viime vuonna, jolloin ilmestyi myös Lautamajan debyyttisooloalbumi Sydän tuli piilosta. Kyseisen pitkäsoiton ankkurina kuultu Muusani piti jo sisällään apulaistuottajana tuolloin häärineen Keräsen kitarointia, joka kiistatta kruunasi biisin. Night Times -albumin materiaali on kirjattu kaksikon nimiin kokonaisuudessaan, sovitusten ja tuotannon puolella apua on antanut säveltäjä Kalle Vainio. Muuten langat onkin pidetty visusti omissa käsissä, mitä nyt masterointi uskottiin sentään ulkopuoliselle taholle.

Vokalisti/kitaristi Keränen omaa tunnistettavan soundin niin laulussa kuin kitarassa, mutta etenkin vokalistina Keränen uskaltaa nyt kaivaa itsestään herkempiä puolia esiin. Space Boy näkee tähdenlennossa merkin, joka muuttaa elämän suunnan, Time to Move asettuu luontevasti perusbluesin runkoon karsittuun muotoon, jossa vähemmän on enemmän. Lähelle kuiskausta ulottuva ilmaisu on laulua arimmillaan, slide-kitara ja haitari soivat harkituin nuotein, komein kaarin, eikä äänivallia tarvitse järisyttää.

Kiekolta löytyy toki rankempikin puoli, garagen ja romupiharockin päästessä etusijalle. No Sunshine Song veivaa hilpeästi, hassutellen aamun ensi kajon sokeuttavassa valossa, ja vielä hullummaksi menee Underwear. Alusvaatteiden osa elämässämme on tietysti merkittävä, vaikka harva niitä näkeekään, mutta toisinaan suhde kankaanpalaan saattaa lähteä ns. lapasesta. Kuten nyt.

Eikä tässä loikita ainoastaan kahden maailman väliä, sillä spektristä löytyy runsaasti välisävyjä. Dress To Kill tipahtaa kuin tiiliskivi katon reunalta, kitaran rapistellessa kertojan rinnalla elon haasteita. Haitari toimii kuoron tavoin rinnalla, säröä tuodaan juuri sopivasti esiin ja äkkiä huomaakin seisovansa jo tarinan kukkulalla. Hetkien vangitseminen hallitaan nuotein, sanoin ja soundein, vierailevan bassoklarinetin tuodessa muassaan lisäripauksen taikaa.

Pähkin pitkään neljän ja viiden tähden välillä, mutta jätetään nyt se viides vielä odottamaan mahdollista petrausta. Uskon ja toivon tarinan näet jatkuvan, sillä The Moontwins on löytänyt rikkaan kultasuonen, josta kelpaa nakutella aarteita 20-luvun iloksi.