Creek Road Eleven: Somewhere Along the Way

Omakustanne

Kotimainen Creek Road Eleven julkaisi ensimmäisenä pandemiavuonna country-rockin virrasta mainiosti voimaa kammenneen Creek Running Again -albumin. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye kiristi juuri sopivasti suitsia, kaiken sujuessa vieläkin luontevammin, kuin The Long Harvest -esikoisalbumilla.

Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa pidempään, eikä tässä välissä ole ilmestynyt edes sinkkuja, vaikka radiosoittoa on kuuleman mukaan kertynyt jo Amerikkaa, Australiaa ja Brittejä myöten. Kymmenen vuoden ikään ehtinyt bändi on ikuistanut studiossa 11 omaa siivua, joiden jatkoksi kuullaan tyylikäs näkemys Jim Crocen Walking Back to Georgia -kaunokaisesta, jolla ikää onkin sitten jo päälle puoli vuosisataa.

Kahden kitaran ja kiippareiden voimin kudottavia melodioita marinoidaan southern rockin raukeudella, eikä vokalisti/kitaristi Toni Ruuska lähde sen kummemmin jylistelemään laulunsa kanssa. Näitä sanoja on tarpeetonta huutaa, sillä lujassa pehmeydessä on syvemmältä kumpuavaa voimaa. Vokaalit uppoavat äänimaisemaan itse asiassa niin luontevasti, että kokonaisuus soundaa toistuvasti aidolta live-tilanteelta, mikä on siis kehu.

Kosketinvastaava Pete Frestadius kaivaa arsenaalistaan tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan soundin, sekä toisaalta osaa siirtyä taaemmas tilanteen niin vaatiessa. Piano, sähköpiano ja Hammond soivat luonnikkaasti, mutta jokaista spottia itselleen varastamatta. Vokaalit on tuotu eteen, ja niin Frestadius kuin kitaristi Jyrki Levä osallistuvat myös taustavokaaleihin. Laulusaralla yhtye onkin erittäin vahvoilla, sillä useammalla raidalla kuullaan myös Emilia Heinosen ja Kata Samulan taustalaulua. Harmoniat, kerroksellisuus ja lämpö, näistä perusjutuista kannattaa pitää kiinni, kun tyyli viistää westernin ja countrynkin tiluksia toistuvasti.

Paljon mahtuu raidoilla, mutta tilaa löytyy myös kitaroille. Levä on tekijä kuusikielisen varressa ja yhteispeli Ruuskan kanssa tuntuu pelaavan saumatta, vaikka mitään ihmeempiä revittelyjä ei koetakaan. Almost Ghost Town nojaa vierailevan Ilpo Niirasen pedal steel -kitaraan, mutta todellinen ydin löytyy itse kappaleista ja niiden piirtämistä tarinoista. Länsi on suorastaan myyttinen ja kun pitkän banjolämmittelyn jälkeen Snake Oil Man pääsee vauhtiin, niin takanoja on rennon reilu. Life Is Now huokuu elämänjanoa, kuin nuori Springsteen olisi päässyt ratin taa ja Springtime saa pidentyvistä päivistä lisävetoa asialleen.

Kolmas levy on tasaisen vahva siihen pisteeseen asti, että voidaan puhua jo tasavahvasta. Täydellisiä huippuiskuja ei osu kohdalle, mutta jos tämä on kolmen tähden kiekko, niin aika lähelle neljääkin jo kiritään.