Jolly Jumpers: Rural Slang

If Society

Vai että Jolly Jumpers? Muistan bändin uniikin soundin vavahduttaneen aikoinaan ja etenkin vuoden 2006 Mobile Babylon on yhä kova levy, mutten ole kuunnellut sitäkään helmeä ihan hetkeen. Mennyt aika se koskaan ei palaa, mutta niin vain Rural Slang vei ajatukset menneeseen. Eikä siinä kaikki, sillä sain nopeasti huomata uuden kiekon olevan kimpale kultaa.

Rokkibändien paluut ovat pahimmillaan tikkuisia ja rahastukselta haiskahtavia virityksiä, joissa menneillä ansioilla hakataan pajatsosta irtorahat ulos. Jolly Jumpersin tapauksessa bändi on riittävän ’pieni’ pysyäkseen tukevasti suurimpien lavojen ulkopuolella, varjoissa, sivussa – eli juuri siellä, missä alkujaan tyrnäväläinen bändi on aina ollut vahvimmillaan.

Tämä on uusi alku, seuraava luku. Rural Slang ei ole mikään päivitetty versio Mobile Babylonista tai Ruralitystä, vaan jotain hivenen muuta. Jäljet johtavat toki historiaan, koska mennyttä ei kannata suotta peitellä, mutta Jolly Jumpers vuosimallia 2025 on muutakin kuin historiansa summa. Kokoonpano on pysynyt ytimeltään samana, eli joka heppu on paluussa mukana. Kaiken kukkuraksi itsensä rokkitohtori Jukka Nousiainen täydentää tätä nykyä porukkaa. Sytyttäkää siis savukkeet ja sulkekaa ikkunat, koska matka kohti pimeyden ihanaa ydintä on alkanut.

Edukseni en ollut huomannut helmikuun alussa julkaistua Genocide-sinkkua, joten leka pääsi heilahtamaan täydellä kaarella nuppiin, kun pyörittelin levyä ensikertoja. JJ:n soundissa ruosteinen sähkökitara on aina ollut elämää suurempi tekijä, onhan kyse lähtökohtaisesti kitararockista. Huomataan silti sekin, että Arimatti Jutilan arsenaalista löytyvä mandoliini ja Nousiaisen hyppysissä pysyvä banjo tekevät sivuilta gutaa. Nousiainen hoitaa myös monenlaiset koskettimet pianosta, Rhodesin kautta aina urkuharmoniin asti, ja soundinäkemystähän viisikolta löytyy vähintäänkin riittämiin.

Bändin tiimoilta on toistuvasti tehty vertailuja mm. Neil Youngiin ja kyllähän Mocking Bird soi laveana kuin preeria. Soundi on multaisen rikas kun Don’t Hurt Me nappaa toiseen kainaloonsa Johnny Cashin haamun ja laulaa sydämentuskasta royorbisonmaisella paatoksella. Western on musiikkityylinä yhtä selkeärajainen kuin taivas Twin Peaksin yllä kuuttomana yönä, mutta jossain siellä tuntojaan purkaa Every Not is a Little Death, kaihon täyttäessä savun lailla ilman.

Öisellä albumilla asioita ei selitetä puhki, lankoja jätetään leijumaan ilmaan ja niistä voi tarttua kiinni, tai antaa vain olla. Draamasta ei ole puutetta Bad Seedin soidessa kohtalokkaasti kuin Nick Cave bändeineen, eikä tämä ole silkkaa sanaleikkiä, vaan totisinta totta ja puhtain kumarrus.

Petri Hannus kävi kuuleman mukaan jokunen vuosi sitten lähellä kuolemaa onnettomuuden kautta. Liekö missä syy, mutta jos mies kuulosti jo aiemmin kohtalokkaalta, niin nyt äänessä on entistäkin enemmän hiljaista voimaa ja sydämestä kumpuavaa kaikua. Hannus tempautuu Ju-Jun rakettimaiseen rallaukseen, ja osaa rauhoittua Cinnamon Treen juurella. Americana on syvän punaista ja Rocking Chair keikkuu jonkin kaukaisen puukuistin natisevilla laudoilla, kaihon kaivertaessa folkisti sydäntä. Näistä hepuista on moneksi, eikä yksikään askel ole turha.

Jolly Jumpers palasi voimalla takaisin, ja saattaa samalla ilmoittautua mukaan kisaan 20-luvun kovimmasta kotimaisesta rokkilevystä. Täydet viisi tähteä olivat selviö, näin sitä pitää.