Johanna & Mikko Iivanainen: Surutuuli

Iivana Records

Tunnustan suoraan, että yllätyin jonkin verran laittaessani Johanna & Mikko Iivanainen -duon uuden levyn ensi kertaa soimaan. En voi kuin vedota faktaan, että levyn mukana ei saapunut minkäänlaista saatekirjettä, eikä sähköiseenkään postilaatikkoon ole saapunut sen kummempaa tietoa julkaisusta. Kaksikon aiemmasta musiikillisesta historiasta löytyy mm. elektropopin ja pop-jazzin hilpeitä nuotteja, mutta luulohan ei ole tunnetusti tiedon veroinen.

Odotin musiikin olevan jotenkin jazzhenkistä, mutta nyt kuljetaan ennemminkin folkin ja americanan vapailla raiteilla. Suuntamerkit löytyvät kuitenkin lähihistoriasta, sillä Johanna Iivanaisen muutaman vuoden takainen Broken River -soololevy ja Mikon parin vuoden takainen Lullaby for Lost Souls -sooloalbumi ovat oivia suuntaviittoja Surutuuli-kiekkoa tutkittaessa.

Esityskielenä toimii suomi ja vain yksi raita saa ylittää neljän minuutin rajan. Yhdestätoista raidasta yhdeksän on kaksikon omista kynistä lähtöisin olevia, eikä CD:n kansilehdykässäkään listata kuin sanat ja faktat. Musiikki puhukoon siis puolestaan, nuotit ja rivit kertokoot oleellisen.

Ensimmäiseksi sinkuksi poimittu nimikappale Surutuuli avaa albumin tyyliikkäästi. Avaran herkkä ja folkahtava tuokio rakentuu akustisen kitaran, mandoliinin ja erittäin niukasti soitettujen koskettimien kautta. Rumpuja ja bassoa ei tältä albumilta löydä, kaiken syntyessä kahden muusikon ilmavasta yhteistyöstä. Sähkökitaraakin käytetään erittäin harvoin, ja silloinkin vain tyylikkään vivahteikkaasti, isompaa kuvaa korostaen. Entä mikä sitten on tuo suuri kuva, mistä Surutuuli lopulta kertoo?

Ehkäpä ankkuriksi jätetty toinen sinkku Vastatuuleen antaa yhdenlaisen vastauksen. Tekstissä elämän rattaat naksahtelevat eteenpäin, eikä pieni ihminen siinä voi paljoa vastaan pistää. Havainto ei käännä kertojaa katkeraksi, enneminkin itseään suuremmat voimat nöyrästi tunnustavaksi lastuksi elon villissä virrassa. Olen tuskin ainoa, joka kuulee tässä, ja parissa muussakin kappaleessa, ripauksen Viitasen Piiaa, ja siitä ei ole ainakaan haittaa.

Hetki aikaa kutoo vaimean äänikankaan, antaen sanoille tilaa ja hetken magiikka saattaakin lumota kuulijan jo tuossa tuokiossa. Kenen unelmaa tunnustaa läheisyyden kaikkivoipaisen voiman ja Missä onni luuraa huomaa kaikkien muidenkin hortoilevan ympäriinsä vastauksia etsien. Vastauksia, jotka ovat suoraan edessäsi, onnenavaimet voivat jo olla taskussasi. Ehkä suru tuulessa on omaa kyvyttömyyttämme tunnistaa tärkeät asiat riittävän ajoissa.

Surutuuli on otsikkona kenties suruisa, mutta albumi kokonaisuutena on mielestäni elämän suuria arvoja ja ainutlaatuisuutta ylistävä. Me elämme, me olemme, joten kannattaa todella elää, olla ja tehdä, kun vielä on aikaa. Näin luettuna moiset toteamukset voivat tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta Iivanaisten kertomina ne saavat kauniit folk-siivet sivuilleen.