Jore & Zpoppa: Monsteri

Kaiku Recordings

Veljeys on rajoja tunnustamaton voimavara, jonka varaan kelpaa rakentaa. Veljesduo Jore & Zpoppa on viimeisten vuosien aikana takonut rautoja vasemmalla ja oikealla uupumattomasti. Yhteistöitä on tehty, kavereiden julkaisuilla vierailtu ja biisejä luotu huimalla palolla. Kaksikon uudelle pitkäsoitolle on kerätty neljätoista raitaa, joita pohjustaa tummasävyinen Intro, eikä seassa ole kuin viisi aiemmin sinkkuna julkaistua biisiä, mitä voi näinä päivinä pitää pienenä lukuna.

Alussa on siis Intro. En usein lämpene introille, mutta tällä erää lyhyelle punaiselle matolle on upotettu myös sanottavaa normia enemmän. Samalla satunnainen kuulija totutellaan kaksikon soundimaailmaan, jossa moderni pop, sileäkylkinen r’n’b ja trap-rap yhdistyvät eri tavoilla ja tasoilla. Soundissa vokaalit ovat erittäin keskeisessä asemassa, eikä tuhtia biittiseinää tungeta naamalle. Avainsanoja ovat tunnelmallisuus, kuulaus ja siisteys, tekstien sijoittuessa usein henkilökohtaisten maailmoiden sisälle. Rakkaus, kaipuu, katumus, toivo, tuttuja tunteita uusilla sanoilla, mutta samalla aina yhtä tärkeitä asioita.

Levyn vanhin julkaistu raita on reilu vuosi sitten TUULIn kanssa esitetty Heikkouteni, joka on ihka aito rakkausbiisi niin hyvässä kuin pahassa. Trapin kanssa flirttaileva musiikki uskaltaa näissä kohdin olla jopa kaunista, varjoja nurkistaan silti täysin menettämättä. Turistin kanssa vedetty Dead Presidents kolahtaakin sitten jo tummempaan päätyyn ja tekstin puolesta syvintä konfliktia peilaa Rakkautta ja petoksii, jossa pääpari ei pääse irti toisistaan. Rakkaus on ruma sana, totesi joku joskus, eikä fakta ole muuttunut miksikään.

Selvin iskupotentiaali löytyy iben ja Elastisen kanssa esitetystä MVP-hitistä, joka pistää koukun tukevasti kainaloon jo alle puolessa minuutissa. Nopeasti tarttuvaa laatua on myös Jami Faltinin vahvistama Huolenaiheita, joka niin ikään yltää juuri ja juuri kolmen minuutin rajan yli. Useimmiten lasken tiivistämisen jalon taidon vahvuudeksi, mutta Jore & Zpoppa niputtaa jokaisen biisinsä alle kolmen ja puolen minuutin mittaan, mikä tuntuu toisinaan miltei brutaalilta pakkaukselta. Kontrastia korostavat kappaleiden avarat äänimaisemat, jotka kerran toisensa jälkeen vain loppuvat. Zap, ja siinä se.

Monsteri on hetkittäin hyvinkin vahva albumi, jonka merkittävin heikkous on mielestäni monen raidan luonnosmaisuus. Aivan kuin nämä olisivat versioita, joista olisi jossain vaiheessa tarkoitus jalostaa lopulliset siivut levylle. Edellä mainittu taipumus jatkuvaan tiivistämiseen jättää myös monet kasvun paikat hyödyntämättä, mikä saa kuulijan pahimmillaan tuntemaan olonsa puolihuijatuksi.

Enemmän draamaa, syvempää trapin tummuutta ja miksei vaikka rohkeampaa pop-sfäärien tavoittelua, äärilaitoja. Niitä jäin kaipaamaan, mutta itse ainekset ovat veljeksillä jo loistavasti hallussa.