Pelko: Punainen kirja

Omakustanne

Pelko ja kitararock kuuluvat kyllä yhteen, sen osoitti mielestäni jo vajaa kahden takainen Ystävät painajaisten EP, joka puhalsi pandemian ajan synapilvet hajalle. Kaikki kunnia kokeellisuudelle, mutta joskus vanhassa on vain vara parempi. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto Punainen kirja on uudistuneen kokoonpanon ensimmäinen, mutta monin tavoin uusi levy jatkaa juuri siitä, mihin Sukupuuttoaalto-pitkäsoitto jäi kuusi vuotta sitten.

Vuoden ensimmäisenä päivänä julkaistu Karhu EP summasi viime vuoden kolme sinkkua, jotka kaikki löytyvät myös uudelta levyltä. Kappaleista ensinnä ilmestyi kevyempi ja helkkyvämpi Ettei putoa, joka edustaa albumin pehmeämmällä tavalla kauneinta laitaa. Kitararock kyllä soi ja loppua kohden massa kasvaa, mutta melodiaansa vaaliva kaunokainen liitää kauniisti. Hattara soi jo isommin, pelkomaisen ysärikitaramyllytyksen vaatiessa kaistaa itselleen, mutta tilaa löytyy myös niin suvannoille kuin Konsta Erolan koskettimillekin. Kaikki ei sittenkään ole kuten ennen, ja hyvä niin.

Joulukuinen sinkku Uusi kuihtuminen ottaa vokaalikoukun ty-ty-dyyt, taustan kosketinkuvion ja tietysti ison kitaravallin, rakentaen tuosta kaikesta kunnon kitararockjättipotin. Vokalisti/basisti Saara Kemppainen ja kitaristi/vokalisti Niilo Tenkanen laulavat yhdessä vuosien kokemuksen voimalla, mikä kuuluu positiivisena väkevyytenä, jossa kenenkään ei tarvitse edes huutaa. Sanat kyllä pitävät huolen itsestään, kun niitä osaa kuunnella ja punnita, eivätkä viestit suhahtele ohitse.

Albumin kantava teema on luontokato, jota dramaattinen Punainen kirja taustoittaa kovin sanoin. Kertoja kulkee maailmanlopun maisemissa, viimeisten savujen enää värittäessä taivaita. Uuden aallon kovuutta heijasteleva kitararock soi kirkkaana, selittelemättömänä, suoraan kuulijalta kysyvänä: miten voit olla elossa, vaikka maapallo on jo kuollut? Melodisemmin soiva Susiraja käsittelee asioita alkuun hellemmin käsin, tosin kitaravallia taotaan loppua kohden pyhällä raivolla ja aina vain isommin hartioin. Pelko ei ole lainkaan tyytyväinen, Pelko haluaa ravistella sinut hereille arkikoomastasi, näkemään ja ymmärtämään ympärillämme tapahtuvan tuhon ja sen peruuttamattomuuden.

Olisiko jotain vielä tehtävissä? Tuo kysymys jää levyä kuunnellessa leijumaan mieleen, sitä en kiistä. Olen itse herännyt tänä talvena siihen, että varpusia ei juuri ole lintulaudalla näkynyt. Se johtuu lämpimämmästä talvesta, monet sanovat, mutta itse en ole niin varma. Lintuja tuntuu olevan vähemmän, hyönteisiä samoin, jotain on tapahtumassa ja Pelko puhuu siitä, sekä monesta muusta asiasta. On meidän osamme joko kuulla sanat, tai kuulla vain kitaran, basson, rumpujen ja koskettimien luomat äänet.

Kakkossinkku Hattara palaa aiheeseen todeten, kuinka kaikki saa mennä tunteisiin. Nurmikolla näkee taas aurinkoisemman hetken, joten ehkä meillä on vielä aikaa. Punainen kirja on kova opus, tässä ajassa ja tähän aikaan luotu.