Nelosolut: Paha maailma

WaveUs Productions

Jyväskyläläinen suomirock-yhtye Nelosolut tuli tutuksi kolme vuotta sitten, kun debyyttialbumi Pyyppöläntie päivitti suomenkielisen kitararockin pintoja 20-luvulle. Siinä missä esikoinen korkkasi pelin ehkä turhankin värikkäällä menolla, on toisella kierroksella meno tasaisempaa ja kappaleiden muodostama linja ehyempi. Vähemmän kuohua, enemmän luonnetta.

Yhtye julkaisi vielä samaisena vuonna esikoisen kanssa kuusiraitaisen EP:n, mikä viittaa siihen, että biisipajatso tyhjennettiin tuolloin. Niin tai näin, yksitoista uutta kappaletta rakentavat mielestäni selvät reunat omaavan kokonaisuuden, jossa on tilaa niin meneville ralleille, kuin myös herkemmin asioita punnitseville hetkille – sekä tietysti palasille siltä väliltä.

Keskeltä albumia löytyvä Paha maailma on oiva esimerkki valon ja varjojen leikistä, kun pohjiltaan menevä rokkibiisi ja henkilökohtaista kriisiä peilaava teksti yhdistyvät. Painopisteenä toimii parempi huominen, tai vähintäänkin usko siihen. Hautajaiset saapuu hahmottelee ensin syrjäytyneen ihmisen arjen harmauden, mutta niin sävellys kuin teksti laventavat nopeasti näkymää. Kertosäe nostattaa tuntoja ja vaikka mikään ei lopulta ratkea, niin jotain kertojassa – kuten myös ehkä kuulijassa – tapahtuu.

Melankolia on läsnä, vaan onhan suomirockissa kyse myös menevästä rollauksesta, jota kiekolla kunnialla edustaa avausraita Pienestä pitäen. Eihän viimekesäinen ykkössinkku varsinaisesti mitään uutta pöytään tuo, mutta osaa järjestää tutuista jutuista näppärän asetelman. Kapinahenki kuohuu lyriikoissa hellalle, kärvähtämättä kuitenkaan kitkeräksi savuksi. Katkeruutta sen sijaan tihkuu saumoista, kun Seinänaapuri kyttää ja yrittää rajoittaa elämän ääniä, niitä rappukäytävän öisiä kännikolinoitakin. Aihe saattaa olla universaali, mutta melodinen ja kaartuva muoto antaa sille oikean sielun.

Toinen albumi on virtaviivaisempi kuin edeltäjänsä, mutta toki seiniä kolistellaan ja laitoja rymistellään nytkin. Kolmas sääntö puristaa menevästä kitararockista säröä, kun tärkeää luottoa omaan itseen pyritään korostamaan sangen epäsuomalaisesti. Turistin rapeassa kitarasoundissa on sopivasti Eppu Normaalia, kun taas levyn sulkeva Mustaa ja purppuraa kasvaa eeppisemmäksi ankkuriksi kuuden minuutin mitassa. Sydän särkyy, viimeisten rivien ollessa hyytävän kohtalokkaita. Rakkaus voi olla taistelukentistä armottomin.

Esikoisen hajanaisuus on taaksejäänyttä elämää ja toisella pitkäsoitollaan Nelosolut petraa menoaan, mutta vielä jää parantamisen varaa. Sorvarin ja Turistin kaltaisiin iskubiiseihin olisi jotenkin saatava lisää iskua, eikä pieni lisärohkeus sovituspuolella olisi välttämättä pahasta. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, harteita tuntuu jo löytyvän, nyt vain lisää nyansseja ja syvyyttä peliin, niin kolmas nelonen maistuu.