Shereign: Black Halo

Omakustanne

Aiempaa metallisempi Shereign iskee toisella pitkäsoitollaan kenttään kymmenen uutta raitaa, joista tuttuun tapaan muutama on jo esitelty sinkkuina. Ghost Diaries -esikoisalbumia värittänyt raskas kitararock on ajettu metallisempaan painoluokkaan, biisien kiristäessä ruuveja entisestään. Tällä erää 35 minuuttia riittää kaiken sanomiseen, eikä yksikään raita ylitä neljän minuutin haamurajaa.

Tiivistämisen jalo taito tuottaa parhaimmillaan kiteyttämistä, tehokkuutta ja entistäkin korkeampia energiatasoja, mutta tälläkin linjalla on tietysti rajansa. Puristuksella syntyy toisinaan timantteja, vaan liika paine voi tietysti rikkoa jo rakenteet. Ilmaa räiskeeseen tuo Bubbles, jonka melodia on selkeä ässä, eikä Legacyn uhmakas nousu eeppisen kukkulansa laelle voisi onnistua juuri paremmin. Shereign puristaa lujasti, ja Black Halo ei ainoastaan pyri petraamaan edeltäjästään, vaan kaiken lisäksi se on kunnianhimoinen teema-albumi. Erittäin tiivis ja tiukka kokonaisuus, joka vaatii kaiken huomion itselleen.

Teemallisuus sitoo tarinaa etenkin sanojen saralla, sillä kokonaisuus ei nojaa niinkään musiikillisiin teemoihin ja niiden toistoon pitkin albumia, vaan yhteen pitkään tarinaan. Tekstit voikin halutessaan nähdä suuremman tarinan lukuina, mutta ne toimivat myös isommasta kehyksestään irrotettuina, mikä on ehdottomasti positiivista. Keskusaiheina ovat pahuuden ylivertaisilta tuntuvat voimat, usko toivoon sekä sammumaton jano elämään. Nämä elementit ovat nähtävissä niin yksilön, yhteisöjen, kuin vaikkapa kokonaisten kansojen tarinoina, joista ei draamaa puutu.

Ympäristöään kriittisesti tutkaileva Visual Animals näkee paratiisissa helvetin ja läpi massojen tahdottomuuden, mikä on yksi pääteemoista. Deathtrap janoaa pinnanalaista totuutta, joka saattaa olla karmiva, mutta parempi kai ymmärtää kaiken olevaisuus kuin vain elää valheessa. Oli totuus sitten mitä tahansa. Musiikin energiatasot heijastelevat sisältöä, kaikki on ajettu kaaoksen partaalle, mutta linjat kestävät ja mustuudesta nousee kiehtovia ihmeitä.

En väitä Black Halon toimivan allegoriana maailmamme tämänhetkiseen myllerrykseen, mutta siitäkin suunnasta asioita voi halutessaan pohtia. Teemat ovat samoja, ratkaisutkin ikävä kyllä, kun pimeys ja vähäinen valon pilke mittelevät. Totuus on taipuisa kuin kumilanka, jota vahvat ja vallassa olevat eivät emmi venyttää tarkoitusperiensä mukaisesti. Nopeasti soittava bändi ei juuri armoa anna, kitara on näyttävien vokaalien kanssa etulinjassa ja kun One Way Out viimein kolahtaa loppuun, olo saattaa olla kumma.

Avainkohtia on vaikea nimetä, sillä levy on hyvässä ja pahassa korostetun teosmainen kokonaisuus. Keskellä kaikkea paahtoa Expiation uskaltaa laskea painetta, eikä tämä suorastaan isoksi balladiksi luokiteltava hetki ainakaan heikennä kokonaisuutta. Lievästi hämmentävä on myös Run… Again, jonka painajaismainen amok-juoksu esitetään miltei kauniin musiikin kera.