Jenny Räisänen: The Sun Between The Shadows

Feelings Within Records

Toisinaan sitä odottaa yhtä ja saakin sitten jotain aivan muuta. Näin allekirjoittaneelle kävi, kun Jenny Räisäsen toinen pitkäsoitto The Sun Between The Shadows päätyi kuunteluun. Muistin yhä mainiosti loppuvuodesta 2023 arvioimani Tell Me The Story Again -levyn, jolla englanninkielinen folkahtava pop sai loikkia kevein jaloin aitojen ylitse, sydämen täyttyessä nostattavista ajatuksista.

Kuten pohjustuksesta arvata saattaa, tilanne ei ole nyt samalainen. Periaatteessa musiikin päälinjat kulkevat kyllä edelleen samoilla suunnin, mutta sävyt ja soundit ovat tummentuneet, linjat peittyneet monilta osin varjoihin. Keskiössä on Räisäsen laulu, jota säestetään niin sähköisin kuin akustisin soittimin. Yllättävä lisä on rosoinen sähkökitara, joka ei varsinaisesti hallinnoi maisemia, mutta viskoo säröisiä nuottejaan pointtinsa selväksi tehden. Jotain on särkynyt, jokin on kääntynyt ja hakee kaiketi uutta muotoaan.

Ensimmäiseksi sinkuksi viime keskikesänä nostettu The Rain Is Not Far on alleviivaavan sininen, miltei Dead Can Dancen kiistattoman kauniin melankolian mieleen nostava hetki. Samana kesänä ilmestynyt The Past Don’t Exist Anymore on taas suorastaan kiukkuiseksi käyvä ja rokahtavampi hetki, josta ei ole niinkään pitkä matka goottirockin folkimmalle kedolle. Mitä tapahtui keveydelle, auringolle ja lämmölle, vai onko se kaikki vain löytänyt uuden muodon? Epävarmuus löytää tiensä sydämeen, enkö ymmärrä nyt jotain oleellista?

Alkujärkytyksen jälkeen edeltäjäänsä tummempi ja pohtivampi albumi on lähtenyt hiljalleen aukenemaan. Pianosta sielunsa vesiin nuotteja tipautteleva In A Vacuum jatkaa kasaristen soundien ja kovuuden kanssa leikittelyä. Taustan rytmi kosahtelee kaiutettuna, mutta vokaalit ovat melodiset ja laulu sävyisää. Toistuvasti käy selville, että maailma ei ole entisensä. Sorry pyytää anteeksi kerran toisensa jälkeen, mutta suru ei poistu sillä ja kukkakimppujen taakse kätkeytyy kipua, tuskaa sekä huonoja muistoja. Historian sitkeitä palasia, joista on turha yrittää ravistautua irti.

Yleistä tunnelmaa leimaa surumielisyys, mutta toinen puoli on se, että varjojen välissä on kiistatta myös valoa. Kertoja pystyy muistamaan parempiakin aikoja, menevämpi I Don’t Have a Clue huutaa elämänjanoaan taivaille. The Spark uskaltaa kipinöiden iskeä valoa pimeyteen ja yht’äkkiä silkoilla vokaaleilla ja parilla soittimella on saatu päivä taas loistamaan. Yhdessä ankkuriraita I Wonderin kanssa The Spar luo loppuun hieman nostetta, mutta kokonaisuutena toinen albumi on kuitenkin yllättävän varjoisa ja tumma.

Räisänen ei juuri taustoita musiikin syntyhistoriaa, mutta kertoo halustaan puolustaa heikompia, sekä taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Siinä on näinä päivinä kiistatta työsarkaa, sillä maailma ei ole menossa ainakaan helpompaan suuntaan.