Antti Kuosmanen: Sydänjäätä ja Vihan Hedelmiä

Omakustanne

Antti Kuosmanen on niin ahkera sinkkujulkaisija, että herra tuntuu osapuilleen asuvan studiossa. Vajaa kaksi vuotta sitten ilmestynyt Muukalainen-albumi ja sitä edeltänyt Timantteja-pitkäsoitto summailivat kumpikin sinkkuja, mutta paljon jäi mainioita biisejä myös rannalle. Niitä ei tosin kuulla nyt, sillä tässä välissä on ehtinyt ilmestyä taas yhtä jos toista, joten ehkäpä joskus pistetään ulos isompaa boksia tms. Taonta on siis kova, mutta kolikon toinen puoli on ollut se, että mitenkään ehyitä ja puhuttelevia albumikokonaisuuksia Kuosmanen ei ole saanut aikaiseksi.

Tällä erää tilanne on hivenen toinen ja 20-luvun kahdeksannella (!) sooloalbumillaan Kuosmanen tarjoaa kuultavaksi ’vain’ kymmenen biisiä. Kokonaismittaa levylle kertyy näppärät 37 ja puoli minuuttia, eikä tyylikirjokaan enää karkaile suomenkielisen kitarapoprockin parista niin kauas. Teemojen puolesta keskiössä ovat rakkauden solmut, salmet ja karikot, eikä seassa ole kuin yksi hivenen hämmentävä cover-valinta. Voin sanoa ensinnäkin yllättyneeni positiivisesti ja kun kaiken kukkuraksi albumilla on jopa linjansa, niin tässähän pitää pohtia jo neljännen tähden mahdollisuuksia.

Albumin avaava Sydänjää on vienosti suomenkielistä rockiskelmää ja ysäristä U2-soundia yhdistelevä maalailuraita, jonka nopea tempo ja menneen lemmen tuhkia pohtiva teksti eivät alkuun tuntuneet sopivan yhteen. Kiekon sulkeva Vihan Hedelmät on puolestaan rockimpi ja rollaavampi veto, josta korva voi poimia Gary Glitterin isoa soundia. Lyriikat ovat monitulkintaiset ja osuvat monesta kulmasta nykymaailman tiukkaan puristukseen, mutta vihan hedelmiä ei tarvitse välttämättä nauttia, koska suosta voidaan nousta ylös rakentavamminkin. Tai noin itse tekstin tulkitsin.

Alun ja lopun välissä koetaan monia eri asioita, mutta tuossa ne päälinjat ovat: maailman tola ja rakkauden voimat. Maailma Lyö ja bluesin siniset nuotit saavat kitaran kyynelehtimään, sekä urut soimaan 70-lukuisesti. Kävelen Pois astelee katuaan kasarin synapopahtavammin soundein, mutta viesti on pohjaltaan sama: vaikeaa on, vaan ei toivotonta. Tuo sama jääräpäisyydeksikin tulkittava sinnikkyys leimaa koko levyä ja vaikka Enkelit Ovat Lähteneet, niin musiikkia leimaa voimaantuminen, usko johonkin parempaan.

Äänikentässä on jätetty runsaasti tilaa Kuosmasen vokaaleille, eikä herran sielukasta ääntä kannata toisaalta upottaa tarpeettomasti muun tavaran alle. Kitarapoprockin sävyä ja painopistettä vaihdellaan raidalta toiselle, mutta vain Punaniska (Vehnäpeltojen Antikristus) ja käännösraita Tahdon – Hot Stuff pamahtavat mielestäni sektoreista leveiksi.

Kummallisuuksineenkin Sydänjäätä ja Vihan Hedelmiä -albumi on mielestäni tasapainoisin ja ehein Kuosmasen soolokiekoista tähän mennessä. Aivan totaaliset hitti-iskut jäivät tällä erää puuttumaan, mutta vastavuoroisesti myös ne kummimmat (harha)askeleetkin jäivät tällä erää pois paketista. Ja mikä tärkeintä: nyt huomaan suorastaan odottavani herran seuraavaa albumia, koska punaisesta langasta on selvästi saatu kiinni.