Ullalintulampi: Kannattelen

Panama-levyt

Ullalintulampi on oululaislähtöinen ja sittemmin Helsinkiin asettunut laulaja/lauluntekijä, jonka debyyttialbumi tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä. Artisti on ehtinyt julkaista jo kolme sinkkuakin ennen esikoista, mutta jotenkin ihmeessä olen onnistunut välttämään ne kaikki. Kummallista ja askarruttavaa, koska sinkut ja Kannattelen-albumi soundaavat lupaavan persoonalliselta biisijoukolta.

Entä mistä tässä on sitten kyse? Sitä onkin hiukan vaikeampi pukea sanoiksi, mutta lähdetään hakemaan sanoja ja yritetään kuvailla näitä 31 minuuttia. Saatesanoissa vaikutteiksi mainitaan mm. Björk ja My Bloody Valentine, vaan itse en kyllä kuullut noita kovinkaan paljoa läpi. Björk ehkä vapaan ja puolianarkistisen asenteen puolesta, MBV sen sijaan kolisee aivan viidakkoon allekirjoittaneella.

Peruskallio voisi olla suomenkielinen pop, singer-songwriter ja analogisuutta suosiva äänimaisema ovat myös perustuskiviä. Lievästi 70-lukulainen progepop kummittelee taustalla, aivan kuin Nick Cave ja Tommi Liimatta olisivat yhdessä em. Björkin kanssa antaneet vain palaa – mutta räyhäämättä, melskaamatta. Muoto on tärkeä, vivahteet ja nyanssit usein keskiössä. Sanat ovat myös äärimmäisen tarkoin valittuja ja silti osin puolihuolimattomasti ilmoille viskattuja, tarkoituksella tietysti. Reunoja on vaikea mitata.

Sinkkubiisien trio löytyy kokonaisuudessaan levyn jälkimmäiseltä puoliskolta, eivätkä ne mielestäni sijoitu levyn terävimpään kaartiin. Marraskuinen esikoissinkku Kömpelö kummitus on valintana samaan aikaan kummallinen ja osuva. Folkahtava ja rauhallisempi numero antaa lämpöisen soundinsa hehkua, eikä taika katoa edes sähköisen soiton rämähtäessä isommaksi. Kiltti tyttö mutristelee puolestaan huuliaan ja uhoaa loputonta voimaansa, taustan säristessä ja rätistessä latauksesta. Hiljaista ja kovaa, pistelevää ja puhuttelevaa, sitä en kiistä, mutta vähän jää lyhyeksi – tai sitten en vain oivaltanut jotain keskeistä jutusta.

Rokkaavampi ja laveampi Mennään nukkumaan nostaa A-puolella vahvasti päätään, eikä Homelaulu haiskahda lainkaan tunkkaiselle. Hauskasti askeleitaan sovitteleva biisi on tavallaan koko matkansa lähtökuopissa, sekä kaikessa verkkaisuudessaan jo kauas ehtivä. Samaa somaa jumitteluahan toistaa myös avausraita Alan hommiin, jossa töihin ollaan ryhtymässä halki biisin ihan juuri – tai oikeastaan vasta huomenna, kun tuli kaikkea eteen ja lopulta päiväkin loppui.

Kannattelen on kumma albumi, josta ei tahdo saada oikein otetta, mutta joka ei toisaalta jätä myöskään rauhaan. Se on simppeli ja solmuinen, mysteeri ja kollaasikuvamainen joukko kappaleita, jotka vielä enemmänkin lupaavat kuin lunastavat.