Sara: Hallava

6162 Viihde

Kymmenes pitkäsoitto on komea saavutus bändille kuin bändille. Saran kohdalla merkkipaalu tuntuu vielä asteen korkeammalta, sillä bändin tyylillinen ja soundillinen kaari ei näytä pysähtyvän koskaan. Kauas on tultu Saattue-albumin metallisesta hauraudesta, jossa sabluuna oli vielä kovin taipumaton, mutta silti ryhmän on aina tunnistanut tekemisistään.

Tällä erää miksaus ja tuotanto on tehty yhdessä kokeneen tekijän kanssa, kun äänityksetkin hoitanut Tuomas Kokko on liittynyt remmiin. Vokalisti/kitaristi Joa Korhosen kirjoittama biisimateriaali on sovitettu bändin voimin ja uutena heppuna rumpali Rami Rissa pääsee näyttämään taitojaan. Liekö sama herra, joka soitti muinoin Ravage Ritual -bändissä ja sittemmin ENNEn riveissä? Niin tai näin, Saran soitto ja soundi ovat – totuttuun tapaan – ensiluokkaisia.

Ykkössinkkuna viime kesän lopulla ilmestynyt Valtameri ovella edustaa albumin tuhdimpaa ja metallisempaa laitaa, vaikka mistään suorasta ja yksiulotteisesta metallista Saran yhteydessä on ollut jo pitkään turha puhua. Tummasävyinen, elokuvamainen ja dramaattinen kitararock on omaksunut syvemmältä myllertävän ja isommiksi aalloiksi äityvän voiman muodon, mikä sijoittaa yhtyeen täysin omaan sektoriinsa kotimaisilla musiikkikentillä.

Koskettimet väijyvät alati taustalla, mutta tyytyvät toisaalta taustarooliin. Edessä ovat rouheat särökitarat, sekä tietysti vokaalit, mutta rytmiryhmäkin saa tehdä töitä hartiavoimin, koska kappaleiden alavirtaukset välttelevät myös suorimpia uria. Sara soundaa samaan aikaan valtavalle sekä ilmavalle, mikä kokemusteni perusteella on äärimmäisen harvoin onnistuva yhdistelmä. Vaan Sara ei olekaan kuka tahansa ja jälleen kerran huomaan ihastelevani bändin kykyä muokata alkuun näennäisen kömpelöiltä vaikuttavista riffikolosseista siroja melodiatanssijoita.

Hieman yllättäen Hallavan yhdeksästä raidasta vain neljä ylittää neljän minuutin viivan, vaikka albumi tuntuu hyvällä tavalla pitkältä, sekä moniin paikkoihin ajassaan ehtivältä. Lumo käy kääntymässä doomin porstuassa, mutta pitää Kentin hengen viittanaan. Noin minuutin mittaisella introlla pidennetty Hyvästi kapteeni käsittelee kaiketi todellisuuden haurautta, ja parilla muulla kappaleella modernin informaatiotulvan siunaukset tunnistetaan kirouksiksi. Ei tietenkään sormea heristäen, vaan ennemminkin huomioin, sanakääntein ja vihjein, joita kukin voi tulkita tavoillaan.

Hallava on toisinaan soundeiltaan ja teksteiltään kova albumi, jonka pinnan alta löytyy kuitenkin myös lämpöä. Aavistuksen tiiviimpi muoto ja kokonaisuutta yhteen sitovat piirteet korostavat Hallavan voimaa, jossa on kuitenkin tilaa myös Ikuisesti-raidan kaltaisiin popahtavimpiin irtiottoihin. Siinä missä 10-luvun voi nähdä Saran soundin kehittymisen vuosikymmenenä, vaikuttaa 20-luku olevan ansiokkaan bändin kultakautta. Se on paljon sanottu kymmenennen pitkäsoittonsa julkaisseesta orkesterista.