Ollie T: Lost Within the Fire

Insomniac

Kitaristien soololevyistä tulee heti kättelyssä hiukan retroinen maku suuhun. Eikö näitä tehty vuosituhannen vaihteen tienoilla ihan mahdottomia määriä, kun kitarasankaruus nousi edellisen kerran korkeampiin sfääreihin? Poets of the Fall -yhtyeen kitaramies Olli Tukiainen on tainnut kuulla monet vanhemmista albumeista, sillä Lost Within the Fire soundaa kovin ysäriselle kitararockille, niin hyvässä kuin pahassa.

Mitä sinulle tulee mieleen instrumentaalikitararock-levyistä, kysyin eräältä tutultani ja vastaus tuli kuin rohtokaupan hyllyltä: autopelit. Kyllä, autopelit, autoleffat, autoilu jossain loputtomassa Kalifornian auringossa ja auto-ohjelmien testipätkät, joissa kurvikasta menopeliä testataan kilparadalla.

Täsmälleen noista maailmoista lentää Firefly eteemme, positiivisuuden, aurinkoisuuden ja energisyyden tirskuessa hard rock -rallista. Välkkyvistä kaupunkien valoista tuulilasiinsa säteitä kerää myös nimensä nuotein lunastava Neon Highways, jonka terhakas kulku ei hyydy edes miltei kuuden minuutin mitasta. Ollien kitaran ympärillä soivat muut bändisoittimet pitävät ensinnäkin hyvää seuraa, minkä lisäksi lievästi progehtavat sovitukset antavat myös bassolle, rummuille, sekä koskettimille runsaasti tekemistä.

Okei, silkka autolevy ja siinä se? Ei nyt niinkään, koska Lost Within the Fire on yllättävänkin monipuolinen tapaus.

Kahdeksan vuoden takainen Firefly saattoi olla ensimmäinen Ollie T:n soolosinkku, mutta napakassa saatekirjeessä täkyksi tarjotaan kiekon sulkevaa The Blue One -palaa, jossa blues on selvästi uinut paidan sisään ja vaivaa sydämen tienoita. Kaunis ja rauhaisa siivu on kiistatta hieno ankkuri, jonka myötä albumista jää lämmin jälkimaku. Muitakin valioita löytyy ja pitkäsoiton haastavin puoli voikin olla ei-niin-yllättävä monimuotoisuus, joka on myös kitarainstrumentaalilevyjen yksi helmasynti havaintojeni perusteella.

Rendezvous on upean eeppinen maalailu, joka suorastaan huutaa kaverikseen laajakangasta, jylhien maisemien yli kuvaavaa dronea ja loputtomia auringonnousuja/laskuja. Etude No. 1 nappaa akustisen kitaran käteen ja taikoo siitä viehättävän alle satasekuntisen tuokion, kun taas Silhouetten pyöreän melodinen ja orgaaninen kauneus saa pohtimaan kaikkea aina Peter Gabrielia myöten, mikä on laskettavissa positiiviseksi asiaksi.

Olkaa siis rohkeita ja kuunnelkaa levyä myös pleikkarirokki Let the Night Beginin ja em. Fireflyn jälkeen. Ei sieltä välttämättä ihan yhtä nopeita ja räväköitä kiskaisuja enää löydy hard rock -mielessä, mutta kitarasta ja kitaristista on moneksi.