Ville Leinonen: SURF’S UP!

Panama Levyt

Piti ihan hieraista silmiä ja tavata uudelleen saatekirjettä. Viimeksi vuonna 2017 pitkäsoitollisen kasarin käännösdikoiskelmiä julkaissut Ville Leinonen palaa kentälle, esittäen nyt kauhuleffoista tuttujen hahmojen ympärille rakennettua thrash metalia. Ei auttanut edes itsensä nipistys, tämä on totta kuin Jason Voorheesin, Freddy Kruegerin ja Michael Myersin ikuiset paluut. Ville Leinonen goes horror?

Kaikella on taustansa ja syynsä. Tässä tapauksessa Leinosen 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla näkemät teinislasherit ovat jääneet kummittelemaan jonnekin alitajunnan sopukoihin. Ajat synkkenivät 10-luvun lopulla ja kun maailma sulkeutui pandemian myötä, sai jo pitkään idean asteella ollut kauhuleffa-albumi muhia kaikessa rauhassa kantensa alla. Viime halloweeniksi ilmestynyt sinkku Jason elää! meni jotenkin ohi lähinnä vitsinä, mutta tällä kertaa hyytyy hymy pysyvämmin, kun kauhutarinoita losautetaan yhdeksän peräjälkeen.

Sinkkuhitin kohdalla hämmästelin jo rupista soundimaailmaa, jonka vihjailut niukasta budjetista toki olivat myös nähtävinä viittauksina 80-luvun toisinaan hyvinkin rupisiin soundimaailmoihin. Vaan se oli silloin ja nyt on nyt, Freddy ja Jason ovat jääneet odottelemaan seuraavaa paluutaan, ja jos moinen joskus taas tapahtuu, on jälki luultavasti erilaista kuin kasarin ’kultapäivinä’. Myöskään thrash metalin puolella ei ole kuultu tällaista kuonaa enää aikoihin – ei ainakaan virallisten ja/tai kunnianhimoisten julkaisujen tasolla. Eikä thrash oikein istu aina edes kuvaavaksi genrenimeksi, koska aika asettunutta hard rockia tämä suurimmaksi osaksi pintansa alla on.

Toinen ongelma on itse biisimateriaalin ytimissä, josta ei tiukkaa tapporiffiä löydy. Anthrax ja kumppanit osasivat tehdä loistavia siivuja hurmeisistakin aiheista, mutta Leinonen keskittyy teksteihin ja musiikki niiden taustalla on kylmästi todettuna lähinnä metrimetallia. Lyriikoiden pisteliäät huomiot ja oivat sanasokkelot tuovatkin lähes yksin arvion kaksi tähteä, koska paljon muuta hyvää en löydä tästä tekeleestä.

Plussien sarakkeeseen lasketaan sentään nopea Surfin’ Cenobites instrumentaalirysäys, sekä progeista huuruilua edustava Riivattu mökkiloma, ja sekin lähinnä allekirjoittaneen syvästä rakkaudesta Evil Dead -leffoja kohtaan. Pidän lähtökohtaisesti klassista kasarikauhuiluista, eikä thrashkään ole pykinyt historiassa, mutta SURF’S UP! soundillinen sekä tyylillinen halpuus ei tee mielestäni oikeutta kenellekään – Leinoselle vähiten.

Nyt tämä levy on manattu ulos systeemistä ja Leinosen jo valmiiksi värikäs diskografia on taas yhtä kummallisuutta rikkaampi. Mitä seuraavaksi, sitä tuskin kukaan tietää, mutta toivottavasti seuraava siirto tehdään alle kahdeksassa vuodessa, koska maailma on selvästi tylsempi paikka ilman monitaiturin ideoimia käänteitä. Vuoden 2012 Camp Crystal Lake -albumi osoitti kaikessa kokeellisuudessaan, että kyllä Leinoselta kauhukin luonnistuu, vieläpä kokeellisilla äänikenttäraidoilla, joten ei suljeta mitään ovia pysyvästi. Paluut yllättävät aina.