Anne-Mari Kivimäki: Kotiin

Rockadillo

Tamperelainen muusikko ja säveltäjä Anne-Mari Kivimäki on monessa mukana, mutta suoria sooloalbumeita häneltä on ilmestynyt harvakseltaan. Vajaan kymmenen vuoden takainen Lakkautettu kylä on kuitenkin jäänyt mieleen poikkeuksellisen väkevänä, teosmaisena ja rajoja rikkoneena albumikokonaisuutena. Yhtäältä Kivimäki nojasi vahvasti menneeseen, ammentaen kansanmusiikista aineksia, mutta samaan aikaan levyn vahva kokeellisuus naulitsi sen nykyaikaan ja osin myös tulevaan.

Sama voimakas kahtiajakoisuus leimaa myös uutta Kotiin-levyä. Saatekirjeen ensiriveillä mainitaan jo Kivimäen monista projekteista tuttu haitaritrance, mutta rytmiä luodaan nyt orgaanisemmin, akustisesti ja eläviä soittimia korostaen. Kivimäen soittamat Notka-haitari ja viisirivinen haitari ovat luonnollisesti paljon esillä, vaan eivät ainoat valokeiloissa paistattelevat pelimannivehkeet. Silja Palomäen laulu ja Piia Kleemolan viulu antavat voimaa sinkkuässä Maalon jouhevaan askellukseen ja Halon sielu soi viulun kielillä upeasti. Suoraan edellisestä jatkuva Jepuan marssi yllättää taas tuuban, klarinetin ja harmonin kolmikannalla, tunnelman kääntyessä melankolisen kaihoisaksi ja kiistattoman kauniiksi.

Jepua on Pohjanmaata, vaan ei Kivimäen levyä ilman Karjalan kaipuuta. Haitarillaan maalaileva ja Timo Väänäsen kanteleesta sieluunsa helkyntää saava Untamo-Raut on hiljaisen kaunis kuusiminuuttinen, joka rauhoittaa samalla albumin alkupuolta. Seuraavalla raidalla ääneen pääsee Timo Väänäsen soittama nars juh, jota kutsutaan myös siperialaiseksi lyyraksi, ja Niikkanan kruunaa Taito Hoffrénin sanaton laulu. Mennyt saattaa olla mennyttä ja Niikkana taakse jäänyt rauniokasa, mutta muistot elävät ja kaipuu ei tunnusta valtioiden rajoja.

Ukrainalais-puolalaisen DagaDanan kanssa esitetty Muistellen tuo konfliktin ja jännitteen myös nykyhetkeen, kun Ukrainan sodan herättämät tuntemukset osoittavat historian toistavan harmillisesti itseään. Daga Gregorowiczin ja Dana Vynnytskan laulu on täynnä tunnetta, vaikken sanoja osaakaan kääntää. Kaipuun ja kivun voi silti tuntea, sekä ehkä jotain muutakin, jotain energistä ja kovaa. Seuraavana kuultava Tunteet summaa kotinsa menettäneen ihmisen ajatukset, kun mukaan voi ottaa vain sen minkä jaksaa kantaa. Nimet vaihtuvat, tarinat muistuttavat silti toisiaan.

Kotiin on samaan aikaan suora ja monitahoinen levy. Se on periaatteessa kansanmusiikkia, mutta yhtäältä ajatonta ja rosoista. Nuotit iskevät toisinaan kovaa, joskus taas musiikin syvältä kouraiseva alkuvoimaisuus pääsee yllättämään. Kivimäki välttää sanomasta mitään suoraan, osoittamasta mitään alleviivaten, koska moiseen ei ole tarvetta. Korvat kuulevat, ajatukset syntyvät, mieli kääntyy jokaiselle kuten haluaa.

Aivan omanlaisensa osuus on loppumetreillä kuultava Veeruur, jolla kuullaan Puuluup-nimistä duoa. Shamanistiset lyriikat lauletaan ymmärtääkseni sanattomasti, talharpan (joka tunnetaan myös hiiu kannel -nimellä) sointi on ikiaikainen ja rytmin poljento saa yli yhdeksän minuutin mitan taittumaan kuin huomaamatta. Niinpä kun albumi lopulta päättyy Ilon wirsi -raitaan, tuntuu matka katkenneen juuri parhaimman vauhdin kohdilla.