Punomo: Kahdeksan kertaa

Playground Music

Punomon retrohtavat sinkut näytti esimerkillään jo viitisen vuotta sitten, että kyllä suomen kielikin yhä souliksi kääntyy, kunhan oikeat palaset ovat vain oikeilla paikoillaan. Kolme vuotta sitten sinkut koottiin yhteen debyyttialbumille, joka on tässä välissä kasvanut komeasti korkoa. Tuo jälkikäteen tarkasteltuna vuoden soul-albumiksikin noussut kiekko saa kuitenkin nyt kovan haastajan seuraajastaan.

Kahdeksan kertaa on edeltäjänsä tavoin kymmenen raidan ja kahden täysimittaisen puoliskon muodostama soul-levy, joka pyrkii rohkeasti korottamaan panoksia kaikilla merkittävillä sektoreilla. Rumpali Lauri Levanto ja vokalisti Johanna Rauma ovatkin saaneet kasaan levyllisen räiskyvää ja puhuttelevaa soulia, jota jalostetaan edelleen myös funkin villillä temmonnalla. Tummempia ja sinisempiä sävyjä cocktailiin livauttavat pienet blues-lisät, jotka etenkin pitkässä juoksussa ovat osoittautuneet mestarillisiksi kokonaiskuvan kannalta. Tässähän on kieltämättä paljon ja kaikenlaista, mutta kattaus ei kuitenkaan leviä tarpeettoman suurelle alalle.

Siitä on jo melkein vuosi aikaa, kun ykkössinkku Lempee tuli ja pyyhkäisi jalat alta. Lemmen voimat ovat puhutelleet ihmisiä aikojen alusta, eikä rakkauden kemialle voi kukaan mitään. Tuo totuus singahtaa nuoteista ilmoille ja sanoista sieluun voimalla, jonka edessä kannattaa vain taipua ja nauttia. Ihanan kiire näkee kertojan painavansa fillarilla kohti rakkaintaan niin, että pyöräilyselostuslegenda Peter Selinin selostukset tulevat tarpeeseen. Ketjut pyörivät kuin Amorin sekoittama pää, eikä ihanampaa voisi tietenkään olla.

Pilkettä silmäkulmissa ja hivenen toisella tavalla retron ilmavaa soundia tarjoaa Viitta liehumaan -raita, jonka kuumeiset torvet ja kaukaa kaikuvat taustalaulut huokuvat vanhojen agenttileffojen hikistä sykettä. Tummia sävyjä sisältää myös supersvengaava ja pari numeroa funkympi En vaikene, joka ottaa kantaa muuttuneisiin aikoihin. Vastakkainasettelut ovat jälleen tätä päivää ja viha kiehuu tarpeettoman monesta kattilassa liedelle, vaikka kaikki olisi sovittavissa maltillisemmilla mielillä. Kaikki muuttuu, vaan ei aina parempaan, ja sekin on osa uuden levyn tekstien kuvastoa.

Musiikin saralla Punomon toinen kiekko saa pohtimaan, mikä on ensinnäkin vanhaa musiikissa, ja miten aikaa edes pitäisi pohtia näinä aikoina. Kaikki on tavallaan suuressa kiertokulussa, mutta toisaalta kaikki rakentuu aina vähintäänkin jollain tasolla jo aiemmin luodun perustalle. Punomo on ottanut 60- ja 70-lukujen afroamerikkalaisen soundin, mutta tuonut sen Suomeen ja suomeksi esitetyt tekstit istuvat täydellisesti rehvakkaan menevään musiikkiin. Motown on terminä kova, etenkin kun sitä rohkenee yhdistää kotimaiseen orkesteriin, mutta Punomo kestää tuonkin. Tämä on suomalaista motownia, suomisoulin seuraavaa aaltoa, sekä jotain erilaista, joka ojentaa kapulan ketjussa jälleen hivenen kauemmas.

Kahdeksan kertaa on rohkeasti retro albumi, jolla mennyt ei kuitenkaan ole vain mennyttä. Energisestä Kahdeksan kertaa -avausraidasta on henkisestikin pitkä matka ankkurina melankolisemmin pohtivaan Viimeinen kerta -numeroon. Se on kuitenkin antoisa ja rikas matka, jota voin suositella sydämestäni jokaiselle näinä harmaina päivinä.