Entäs Peltonen?: II

Omakustanne

Vuonna 2013 perustettu Entäs Peltonen? antaa kitaroiden soida rockista, popista ja poprockista, eikä murheen sadepilvistä tarvitse kantaa huolta II-albumilla. Bändin itsensä nimetty debyyttialbumi ilmestyi jo miltei kahdeksan vuotta sitten, mutta vastavuoroisesti uuden pitkäsoiton vanhimmat sinkut julkaistiin jo alkuvuodesta 2020. Eli vuosissa mitattuna julkaisutauko ei ole ollut niinkään dramaattinen. Tarina ei kerro missä määrin pandemia lykkäsi toisen albumin julkaisua, mutta jotain kertonee se, että sinkkuhiljaisuuden katkaissut Kaikki kohdallaan ilmestyi yli kolme ja puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen.

Ajan hammas on toisille armottomampi kuin toisille, eikä edes viiden vuoden ikäinen materiaali kuulosta aina kovinkaan ajankohtaiselle. Entäs Peltonen? -yhtyeen kohdalla Kronoksen purukalusto osoittaa poikkeuksellista armeliaisuutta, mistä suuren kiitoksen ansaitsee tietysti myös viimeisen päälle ja riittävällä ajalla hiottu kappalemateriaali. Bändi ei varsinaisesti murra uutta tannerta, mutta osaa päivittää suomenkielisen poprockin ja suomirokin persoonallisella leimallaan 20-luvulle.

II on positiivisella tavalla ajattoman ja samaan aikaan kuitenkin eri ajoissa ihmisiä koskettavan kymmenen raidan joukko. Mä en unohda sua koskaan saattaa tekstinsä saralla olla puolittain melankolinen, koska menetys odottaa joka lauseen takana, mutta silti biisi on viehättävän lämmin ja notkeasti soiva. Musiikki heijastelee sydämen sinisyyttä, vaan nostattavasti, innostavasti ja puhuttelevan tarttuvasti. Paetaan menee vielä pidemmälle, kun fantasioissa kertoja haluaa toverinsa kanssa jättää koko planeetan taakseen. Nuori Springsteen kaipasi rakkaansa kanssa Atlantic Cityyn pakoon arjen puristavuutta, eikä tämä tarina ole niinkään erilainen, koska kumpaakin leimaa myös horisontissa siintävä toivo paremmasta.

Sinkuista kevään 2020 satoa oleva Verona peilaa yhtä historian kuuluisista rakkaustarinoista, tuoden tarinan parin kuitenkin tähän hetkeen, näihin maisemiin. Itse asiassa ihan keskelle Keravaa, mutta sielläkin toisen silmiin voi kadota neljännesvuosisadaksi. Sinkkujen ulkopuolelta Pilvet väistyy kampeaa itsensä asteen tuhdimmalla ja mukavan säröisellä kitarasoundilla rockin selvemmin keskiöön, kun taas sinkuista toistaiseksi viimeisin Linja-autot risteilee raukeamman poprockin asemilla.

II on paljon ja monia asioita, se haastaa astumaan mukaansa, sulkemaan oven ja unohtamaan hetkeksi taakse jääneet asiat. Niinpä kun lopussa Kaikki laulut on laulettu, voidaan tuokin todeta uuden aallon sukuisella energisyydellä, jossa rapea kitara ja svengaava rytmiryhmä maalailevat isoilla teloilla taivaanrantaa. Se on muuten kaunis taivaanranta, jota itsekin voisin tuijotella kevään valoa odotellessa.