Perussastamala: Dream Machine

Romance & Table Fan Music

Perussastamalan uusi albumi ei ole enää mikään kaikkein ajankohtaisin tapaus, sillä se ilmestyi jo marraskuussa. Levy on ollut kuuntelussa siitä lähtien satunnaisesti, enkä oikein tahtonut löytää siihen kulmaa. Miksi siis kirjoitan siitä nyt, tai enää nyt?

Tuijotin kysymystä aikani, sillä mikään ei ennakkoon valmistanut minua elektronisen pop-rockin räväkkään värikkyyteen. Perussastamala meuhkasi itsensä mukaan nimetyllä debyyttialbumillaan marginaalin marginaalissa jo kahdeksan vuotta sitten. Keväällä 2019 May Queen venkoili puolestaan jazzin ristiaallokossa, kun saksofonisti Jussi Kannaste avitti bassotaitelija Mikael Saastamoista, eli herra Perussastamalaa. Pandemian aikana monta vuotta äänitystensä jälkeen ilmestynyt LA oli, ja on yhä, kaikessa sokkelomaisuudessaan outo pala free jazzin takaa löytyvää öistä järjettömyyttä.

Kaikenlaista on siis kuultu, monta rautaa taottu ja tämän kaiken jälkeen Perussastamala luottaa naisvokaaleilla ryyditettyyn synapoppiin, jossa on toki rock-puolensakin, mutta joka on oudon simppeliä – ja helppoa. Kai järkytyin pahiten siitä, että päädyn liittämään Perussastamalan musiikkiin sanan ’helppo’, joten yritetään ylittää tämäkin este.

Sinkkubiisi Cupido leikkii superkuulaiden synasoundien kanssa, rytmit naksahtelevat ylidiskanttisesti ja trancemaiset kuviot jauhavat. Pumppaava bassorytmi osoittaa neonkylteillään tanssilattialle, eikä huidonta ole perusteetonta. Hit Me Up vihjaa kasarin uuden aallon mahdollisista kaiuista, mutta siirtyy nopeasti ohituskaistalla seuraavalle vuosituhannelle. Vokaaleissa Eriika antaa nyt vetoapua, eikä leikkisä tanssittavuus jää vain yhden kuvion varaan, sillä Saastamoinen raivaa tuttuun tapaansa jänniä reittejä musiikilleen, etenkin sovitusten kautta.

Dream Machinen pahin kompastuskivi on mielestäni soundien matala laatu, joka ei anna materiaalille sen ansaitsemaa mahdollisuutta. Levy on kuuleman mukaan äänitetty pitkälti makuuhuoneessa, ja siltä se myös kuulostaa. Rytmit naksuvat, äänikenttä on ohut ja diskantti haukkaa äänikakusta aivan liian mittavan osan. Huiman tanssipotentiaalin omaava Aerial jää housemausteineen kaikkineen ohuehkoksi, juuri kun soundikentän pitäisi olla herkullisen muhevan. Eivätkä sovituksen kurvit pääse oikeuksiinsa, tai ainakaan allekirjoittaneen taloudesta ei löytynyt laitteita, joilla soundit olisivat päässeet kunnolla jyräämään. Pelkkä äänenpaineen lisääminen ei tuo syvyyttä sinne missä sitä ei tuotannossa ole luotu.

Mount on silti kaikessa ambientmaisuudessaan hieno hetki ja elektronista leikkikentistään ilon irti ottava Estilon-instrumentaali on kokemisen arvoinen matka. Muoviselta maistuva sinkkuveto Lisää limaa pykii kyllä edelleen vastaan, eivätkä Starchildin sisäavaruudet aukene kuten kai pitäisi. Dream Machine on erilainen levy, kuten ovat kaikki Perussastamalan julkaisut tähän mennessä, eikä tämänkään jälkeen voi kuin arvailla jatkon suuntaa.