Tuomo Mannonen: Haudatkaa perhoset

Playground Music Finland

Lyhytelokuvat ovat parhaimmillaan suorastaan nerokkaita tuokioita, joissa pieneen tilaan ja aikaan mahdutetaan huimat määrät asiaa. Tiivistetty hetki kestää sen minkä kestää, eikä muodon suoma arvaamattomuus paljasta tulevan kortteja, mikä tuo kuvaan mukaan arvaamattomuuden. Tietenkin vapaampi muoto sallii myös ’sääntöjen’ ohittamisen, ja samaista henkeä on havaittavissa mielestäni laulaja/lauluntekijä Tuomo Mannosen toisella sooloalbumilla. Haudatkaa perhoset on kuin joukko kohtauksia, joista voisi harsia kasaan parikin lyhytelokuvan runkoa, mutta jotka eivät toisaalta väkisin sido mitään yhteen.

Soolona rahdun keveämpää soundia suosiva Mannonen ei ole hylännyt sähkökitaraa, mutta suo kappaleilleen enemmän kyynärpäätilaa julkaistessaan musiikkia Lasten Hautausmaa -yhtyeen ulkopuolella. Kyynisempi kuulija voisi pohtia, josko Mannonen käyttää soolouraansa bändille kehnommin istuvan materiaalin dumppaukseen, mutta mielestäni jo soolodebyyttipitkäsoitto Sydänsipsi osoitti riittävää kunnianhimoa löytyvän myös bändin ulkopuoliselle toiminnalle.

Kauniisti oksitun ja harkitusti karsitun kiekon kokonaismitta asettuu 26 minuutin tienoille, eli pitkäsoiton rajat ovat hieman tulkinnanvaraiset, mutta lopputuloksen vahvuus lunastaa lyhyenläntäisyyden. Kolkon postpunkmaisella soundilla varustettu Itseni kopio ei tarvitse sataakaan sekuntia, kun kokonainen maailma luonnostellaan vahvoin vedoin kuulijan ympärille. Pikkuviiksi Jan antaa haitarin kutoa huomattavasti rauhallisemmin tunnelmaa, jossa lentosuukot satelevat, ja kuinka tunnelmat vaihtuvatkaan Lammassaari-kappaleessa. Kuvavirta on toisinaan hyvinkin nopea, siirtymät suoraviivaisia, mutta silti huomaan hahmottelevani jo suurempiakin kokonaisuuksia edessä olevien palasten takaa.

Kunnia siis kaikelle kokeellisuudelle ja seikkailuhengelle, joka saa purskahdella vapaammin. Vaan ei artistin hittikynä suinkaan kuivunut ole, vaikka levy edustaakin asteen haastavampaa kuunneltavaa. Albumin avaa ykkössinkku Anna K, jonka melodia porautuu kerrasta tajuntaan ja joka osaa kierrättää niin kirjallisuutta kuin tunteitakin. Mitä on onni, ja miten se näyttäytyy jokaiselle meistä niin kovin eri tavoin, tuntuu biisi pyörittelevän.

Kysymyksiä, pohdintoja, ei niinkään vastauksia, mutta Mannonen osaa pelata pallon kuulijan kulmaan ja melodian voima kantaa. Sähkötuoliflipperin jytke ja jyrinä eivät peitä biisin tartuntavoimaa, eikä Päiväntasaaja jää valolta katveeseen. Usein tarinoiden hahmot ovat puolivalossa, elämän voimien toimiessa ympärillä ja muutosten henkiessä niskaan. Pintojen alla piileviä jännitteitä heijastelevat myös sovitukset, joissa tapahtuu näennäisen seesteisyyden takana usein paljon kaikenlaista.

Haudatkaa perhoset ei selitä itseään puhki, muttei myöskään kietoudu taidepoprockin läpitunkemattomiin usviin. Mannonen tekee juttunsa tavallaan, katse suorana ja tunteet pinnassa, mistä kumarrus ja kiitos.