Lambrini Girls: Who Let the Dogs Out

City Slang

Garageista, raakaa ja anteeksipyytelemätöntä punkrockia paukuttava Lambrini Girls on ollut superaktiivinen viimeisten reilun kahden vuoden ajan. Loppuvuodesta 2022 ilmestynyt debyyttisinkku Help Me I’m Gay sai tietysti jo otsikollaan sensorit takajaloilleen, eikä Brightonista ponnistava duo ole sittemmin vilkuillut taakseen. Ensimmäiset sinkut summattiin keväällä 2023 EP:llä ja debyyttialbumille on kelpuutettu isosta pienjulkaisujen katraasta vain kolme viimeisintä sinkkua.

Eikä lisukkeita toisaalta osaa kaivata, kun vokalisti/kitaristi Phoebe Lunny ja basisti Lilly Macieira käyvät päälle yleisen syyttäjän innolla. Hakkaavaan soundin humina on enemmänkin velkaa Bikini Killin raa’alle energisyydelle, sekä tietysti punkin ja garagen esitaistelijoiden töille aina The Stoogesista eteenpäin. Soundit on ruuvattu lähelle ysäriä, mukana on partikkeleita 70-luvun alkuhämäristä asti, ja silti kattaus kuulostaa myös riittävän modernille ja siten riittävän ajattomalta.

Raivoisa rakettirallaus on tietysti jo idean tasolla hartioita vaativaa, mutta brightonilaiset eivät sorru metelöintiin metelin itsensä takia. Phoebe & Lilly ovat kiistatta ärtyneitä, vihaisia, energisiä ja räiskyviä, mutta Who Let the Dogs Out on todellisuudessa taiten rakennettu paketti voimaa. Pisteliäisyys yllättää kulmissa, eikä sanojen ja sanapainojen täyttä kirjoa avaakaan ihan tuosta vain. Briteille sarkastisuus ja ironia ovat tulleet jo äidinmaidon mukana, eikä Brightonin kaksikko muodosta poikkeusta, kun brittiläisyyden ja yleisemmin ihmisyyden sudenkuoppia käydään lävitse.

Vanhoja kappaleita ei siis haluttu mukaan, mikä pakotti duon luomaan nopeassa aikataulussa uusia biisejä. Kahdessa lyhyessä sessiossa albumin runkopalaset löysivät paikkansa ja hyvin öljytty (ja kuuleman mukaan myös nuottiöljytty) kone suolsi riffejä sekä melodioita kuin tarujen sampo konsanaan. Kakkossinkku Big Dick Energy ulottaa pituutensa jopa neljän minuutin tuolle puolen, vaan hyvin pysyy paine yllä hamaan loppuun saakka. Lyriikoissa rapa roiskuu ja laatusanaa lentää, mutta sekin on olennainen osa kokemusta.

Duo ampuu biisinsä harvoihin jekkuihin nojaten, joten pieni toisto ja puutuminen alkavat väistämättä vaivaamaan loppulevystä, kun temppupussin pohja pilkistää ja albumi se vain jatkuu. Loppuvuodesta sinkkuna ilmestynyt Love yrittää viskoa ruusujaan kiukkuisesti, kun taas You’re Not From Around Here tempoo sovituksellaan kudoksia rikki, mutta rimpuilu ei varsinaisesti paranna lopputulemaa mitenkään merkittävästi.

Kokonaisuus jää kauas parhaiden palojensa summasta, mistä pistän paljon tarpeettoman kiireen piikkiin. Ainoastaan ykkössinkku Company Culture onnistuu erottumaan selvästi massasta, ja tämäkin herkku kuullaan jo toisena vetona.