Jaanat: Naamat

Stupido Records

Jaanat on nuorista soittajista koostuva uudehko kitararock-bändi, jolta ilmestyi viime vuonna pari sinkkua. Nelikko kutsuu musiikkiaan metsäiseksi ja hullunkuriseksi, mikä tarkoittaa rennompia ranteita niin soitossa kuin sovituksissakin. Biisit ovat suurimmaksi osaksi ”epärakkauslauluja”, mutta tuntoja ja tunteita käydään silti läpi monin tavoin ja tasoin.

Perinteisen kitararockin murikat saattavat hetkittäin tuntua turhankin tutuilta, mutta Jaanat on väsymättä pyrkinyt kierittelemään niistä esiin uusia puolia. Kiitettävän uupumaton liike saattaa toisinaan tuottaa liiankin värikkään lopputuleman, mutta ehkä parempi niin kuin yhden kaavan toistamiseen turtuminen. Muutamasta kipaleesta huokuu myös orastavan punkahtava asenne, joka ei kuitenkaan pääse vallalle, ja joka näin tuo muassaan enemmänkin raikkaan arvaamattomuuden sivumaun.

Sinkkubiisit 1000 päivää ja Suututko? on jemmattu keskelle albumia, vaikka ensinnä mainitun energinen poljento olisi ollut mainiota pitkäsoiton avausmateriaaliakin. Ehkäpä neljän minuutin tuolle puolen ulottuva mitta on aiheuttanut luottamuspulaa, mutta melodialinjan terhakka tempoilu on piristävää. Kakkossinkku Suututko? ui pari astetta syvemmissä vesissä, uskaltaen olla melodisempi, progempi ja poukkoilevampi. Rakkaus 70-luvun laulaja-lauluntekijöitä kohtaan on ilmeinen, vaan ei mitenkään käsiä sitova, ja toisen silmän pitäminen menneessä on myös yksi merkittävä jakolinja halki levyn.

Suorimmillaan Jaanat on kerrassaan tappavan tehokas räminärocknelikko. Viilee yö saattaa olla perimältään tuttua juttua, eikä esikoisen avaava Naamat varsinaisesti riko muotteja, mutta kun rockin pyörät pyörivät ne pyörivät. Mitä tapahtuu lähtee seikkailemaan ja sheikkailemaan vieraiden ainesten kanssa, mutta virkistävä aaltoliike lasketaan eduksi. Usvaista on myös, kun Kissat on niin kiva juttu sukeltaa miauversumiinsa – ehkäpä tekijät tietävät tästä enemmän ja nauravat makeammin, allekirjoittanut huomasi hukanneensa lankakerän sohvan alle.

Naamat on monia asioita. Useasti myös epätasaista ja linjaansa hakevaa, kuten esikoisilla on usein tapana, mutta toisaalta lupaavaa. Jaanat osoittaa etenkin tyylillisillä sivuloikillaan hallitsevansa isoa alaa kitararockin laveista laidunmaista ja nyt kun pöytä on pyyhitty ensimmäisen kerran saattaa jatkossa tulla mitä vain. Kliseisesti todettuna, tästä on hyvä jatkaa ja petrata.