Franz Ferdinand: The Human Fear

Domino

Melkein seitsemän vuotta ehti kulua siitä, kun glasgowlaiset viimeksi pyöräyttivät pitkäsoitollisen verran uutta materiaalia iloksemme. Alkuvuonna 2018 maailma oli totta vieköön toisenlainen, mutta muutoksen tuulet eivät ole pyyhkineet isommin skottien leiriä. Always Ascending oli levy, jolla FF työsti vielä henkilöstömuutoksiaan, mutta kuudennen pitkäsoiton kanssa bändin nykyinen viisikko on saanut työskennellä kaikessa rauhassa. Onkin aiheellista kysyä, mihin työrauha ja riittävä aika ovat Franz Ferdinandin johtaneet?

Kaikki alkoi jo syyskuussa, kun Audacious ilmestyi kuudennen albumin ensimmäisenä sinkkuna ja katkaisi pitkän hiljaisuuden julkaisurintamalla. Venettä ei vielä ensisinkulla keikutettu ja biisi onkin kaikkein perinteisintä ja perinnetietoisinta kitararockia, josta löytyvät kaikki ’pakolliset kuviot’. Ehkä juuri näistä syistä Audacious on päätetty sijoittaa levyn starttaajaksi ja vakuuttajaksi, että sama vanha bändi on täällä taas. Kyynisempi voisi pohtia bändin jo pelkäävän asemansa puolesta, mutta itse olen taipuvaisempi toteamaan ryhmän tekevän sitä mitä se parhaiten osaa: menevää kitararockia.

Eikä maailma tietenkään ole pysynyt täysin muuttumattomana skottienkaan sektorilla, vaan kuluneet vuodet kuuluvat soundeissa, ratkaisuissa ja soittotavassa eri tavoin. Marraskuinen kakkossinkku Night or Day venkoilee ja kääntyilee myös kuten FF-biiseillä on kovin usein tapana, melodian hyödyntäessä koskettimien ja kitaroiden vilkasta yhteistyötä. Alex Karpanosin vokaalit ovat aina helposti tunnistettavia, eikä Julian Corrie emmi tuke niitä moneen ehtivillä koskettimillaan. Siinä missä koskettimet jäivät ensilevyillä aina ’sen jonkun’ soitettaviksi, on Corrien kiinnitys kiippareihin ja herran panos taustalauluihin juuri sitä, mitä yhtyeen henkilövaihdoksista osasikin parhaimmillaan odottaa.

Skotit pelaavat siis pääosin tutuilla kentillä ja basisti Bob Hardyn ainut sävellystyö Bar Lonely on suorastaan klassista FF-herkkua. Täysosuma on myös kitaristi Dino Bardotin, Corrien ja Kapranosin yhteistyön hedelmä The Doctor, jonka potentiaali viistää taivaita ja melodia tarttuu kuin terva. Avaruusdiskorocksoundia kiekolla edustava Hooked on myös takuuvarmaa villitsijämateriaalia, kun kesän festarikierros aikanaan käynnistyy ja bändi pääsee omimpaan ympäristöön uusia kappaleita esittämään.

Monikin saattaa syyttää skotteja palasten kierrättämisestä, mutta kuudennella kierroksella on mielestäni omia juonteitaan ja riittävästi uutta verta. Muusta materiaalista esiin pomppaava Tell Me I Should Stay maalaa film noir -varjoja nurkkiinsa, käyttäen kaikki suodut sekunnit teatraalista ja pienempiin ääniin luottavaa näytöstään luodessa. Kulmakarvoja nostattaa myös balkanilaisia mielikuvia huokuva Black Eyelashes, jolla Kapranosin kreikkalaiset sukujuuret saattavat pelata osaansa. Irtiotot ovat selviä, mutta etenkin albumiraitoina palaset tekevät työnsä ja laventavat perustuksia sopivasti.

The Human Fear on siis pääosin tuttua Franz Ferdinandia, jonka harvat irtiotot ovat harkittuja ja kokonaisuutta tukevia. Kuudes albumi onkin selvästi juuri kokonaisuus, jonka ykkösketjusta saadaan taas muutama biisi keikoille ja jolta tullaan luultavimmin lohkomaan vielä pari uuttakin sinkkua. Franz Ferdinand saattaa pian saavuttaa neljännesvuosisadan iän, mutta jalka ei paina ja ryhmän kyky muuntua vastaa yhä ajan vaateisiin.