Octopus Syng: Insanity Is the Song We Sing

Pigeon Cult

Toisinaan asiat ottavat aikansa ja tekevät isoja lenkkejä. Jaire Pätärin yhden miehen psykedeelinen rock-kone Octopus Syng muuntui vuonna 2009 ihka oikeaksi bändiksi. Tuota uutta ja uljasta maailmaa kesti aina vuoteen 2023 asti, kunnes Octopus Syng palasi takaisin yhden miehen bändiksi ja kehä sulkeutui. Insanity Is the Song We Sing on artistin itsekseen treeniksellä äänittämä viides albumi, joka jatkaa omin ehdoin siitä mihin Peace and Love -haave Pätärin viimeksi jätti.

Vuosi 2025 tulee olemaan monin tavoin haastava koko maailmalle, eikä Insanity Is the Song We Sing ole myöskään helpoimmasta päästä pitkäsoittoja purkaa osiinsa. Periaatteessa levyn kappaleet toistavat psykedeelisesti sävyttyneen poprockin tuttuja kaavoja, mutta äänten kankaita leikataan yllättävin rykäyksin ja vokaalit ovat usein enemmänkin instrumentti muiden joukossa, kuin mikään suoranainen viestintäväline. Moderni runous ja rock ovat olleet liitossa jo päälle kuuden vuosikymmenen ajan, eivätkä rajat edelleenkään ahdista tuota liittoa.

Suurin osa albumin kappaleista ei kestä neljääkään minuuttia, mutta siitä huolimatta isoa kuvaa leimaavat progressiivisuus sekä soundillinen ennakkoluulottomuus. Äänet voivat ja saavat kehittyä, biisien tasot ja sovitukset eivät ole tarkkaan rajattuja, vaan energiat saavat virrata tapauskohtaisesti niin myötä- kuin vastavirtaan. Syd Barrettin aikainen Pink Floyd lienee vaikuttanut prosessiin joko suoraan tai välillisesti, eivätkä muutkaan kukkaiskansan messiaat varmaankaan vieraita ole.

Muoto on siis puristavista säännöistä vapaata, vaan kyse ei ole niinkään siitä mitä tehdään, vaan kuinka ideoita on jalostettu, kehitetty ja viety eteenpäin. Octopus Syngin tapauksessa se tarkoittaa toisinaan karheamman garagen läheisyyttä, toisinaan taas 70-luvun alun Floydin seuraamista jossain Meddlen ja Obscured by Cloudsin väljästi osoittamassa välimaastossa. Melodisuus keikkuu kiikkerällä kuninkaan tuolilla, eivätkä suoranaiset pop-koukutkaan ole kiellettyjä. Ne vain ovat usein uponneet syvälle kappaleiden kudoksiin ja vaativat hivenen enemmän tarkkaavaisuutta sekä huomiota.

Insanity Is the Song We Sing on haastava, mutta toisinaan myös ilahduttavan yllättävä. Kuuntelukertojen myötä monet raidat saavat uuden elämän, toiset pistävät esiin selvemmin ja kappalejärjestys korostaa ainesten eroavaisuuksia. Hedvika is Getting Married rimpuilee energisesti ja riuhtoo garagesta jänniä psykedeliahiutaleita, Distorted Light Strips kasvaa välinumerosta joksikin merkittävämmäksi ja The World is Big pysäyttää aina barrettmaisella melodiallaan. Pääasemat ja välietapit vaihtavat taajaan kylttejä keskenään, mikä on aina huomionarvoinen saavutus.

Vaakakupin toista puolta painavat tarpeettoman demomainen äänimaisema ja mm. Magic Boxin kaltaisten iskupaikkojen käyttämättä jättäminen. Pieni flirtti kaupallisemman linjan kanssa ei olisi vahingoksi, vaikka sielunsa jättäisikin myymättä.