Viive: Sen jälkeen kun

Mustik Motel Music

Viive osui kohdalleni ensi kertaa sattuman kautta, mikä osoittautui vieläpä erittäin suosiolliseksi sattumaksi. Kyseessä on kotimainen modernia ja tunnelmiltaan erittäin kuulasta jazzia luova yhtye, jolle jazz on tosin vasta alkupiste. Bändin ytimen muodostavat kosketinsoittaja/vokalisti Riikka Suutari sekä rumpali/multi-instrumentalisti Antti Niiranen, jotka ovat yhdessä visioineet kasaan melkoisen projektin.

Jazz on siis periaatteellinen lähtökohta, joka määrittelee levyä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, että musiikillisen kartaston pinnoille saa pistää monta reittiä merkkaavaa nuppineulaa, kun esikoisalbumin biisit taittelevat hitaasti kartaston sivuja auki yhä enemmän ja enemmän.

Musiikin elokuvamaiseksi kutsuminen on ehkä yhtä kuvaavaa, kuin sateen märäksi nimeäminen, mutta jostain pitää aloittaa ja mielestäni Viive luo erittäin elokuvamaisia hetkiä. Tyylikkäitä, hillittyjä ja pitkiä kamera-ajoja sisältäviä hetkiä, joissa luonto näyttelee staattisesti osaansa, kuten myös ihmisen luomat ja aina toistuvasti uudelleen keksimät urbaanit paikat. Tunteet viittaavat useimmiten yön tunteihin, mutta tässäkin on tulkinnanvaraa halki albumin, sillä melankoliset, arvoitukselliset ja vivahteikkaat koukerot jättävät ympärilleen tilaa.

Tempo on useimmiten hitaamman puoleinen, tunnelmat saavat asettua kiireettä kohdilleen ja suurin osa kerrottavasta jää Manuel Trabuccon saksofonin, Laurence Wilkinsin trumpetin sekä Miguel Vargasin huilun kontolle. Asiansa osaavat soittajat saavat myös riittävästi tilaa nuoteilleen ja esimerkiksi Tule takaisin on täynnänsä sanatonta kaihoa. Eivät sanat kiellettyjä ole, mutta nuotit pystyvät välittämään niin suunnattoman suuria tuntoja, ettei niitä osaa monesti edes kaivata.

Sanoja ei pitäisi tuijottaa pitkälti instrumentaalisellakaan levyllä liiaksi, mutta toisaalta yhtye tekee omanlaistaan taidetta jo otsikoilla. Kun kappaleen nimi on Mikään ei pysy paikallaan, lähtee mieli tietysti oitis hakemaan nuoteista, soundeista ja tunnelmista liikettä. Ja kaunistahan liike on, sinisten sävyjen taittuessa orgaanisiin ruskeisiin, valkoisiin ja harmaisiin. Soundit ja Niirasen alussa lausumat sanat löytävät Origossa tasapainon, rytmien pelatessa yllättäen monitahoisempaa ja moniosaisempaa leikkiään. Vasen ja oikea kanava erottuvat, kuin osoittaen vielä selvemmin keskelle, kohti puhaltimia.

Hiljaisuus on siinä määrin olennainen osa kaikkea, että kun junglemaisen äänekäs On tullut aika hyppää ankkurina svengijazzin kyytiin, huomaan kerran toisensa jälkeen miltei järkyttyväni. On todellakin tullut aika ravistella itsensä kauniista transsista esiin ja kuunnella sanoja, sekä uskoa sydämestään parempaan huomiseen.