Ruotomieli: Me olimme täällä

Lil’ Beast Records / Kynsinauhat

On mukavaa huomata, että Ruotomieli on yhä täällä, tai tarkemmin ottaen oli täällä. Kahdeksannen pitkäsoiton myötä bändi näet pistetään määrittelemättömäksi ajaksi telakalle ja ainut uuden kiekon tiimoilta tehty keikkakin on jo lähihistoriaa. Otsikko on siis osuvin, vaan mitä se musiikillisesti tarkoittaa, mitä jää perinnöksi?

Julkaisuväli edelliseen pitkäsoittoon pääsi venähtämään päälle viiteen vuoteen, joten materiaalilla on ollut ainakin paperilla aikaa työstää kiireettä. Siinä missä 10-luvun viiden albumin tiukka julkaisuputki pääsi näin jälkikäteen tarkasteltuna ehkä hitusen järsimään materiaalin laatua, on toistaiseksi joutsenlauluksi jäävä kahdeksas kierros ilahduttavan vahva ja ehyt albumikokonaisuus. Teksteissä katsellaan usein taaksepäin, aina lapsuuden päiviin asti, aivan kuin kertoja haluaisi sulkea mahdollisimman monta avoimeksi jäänyttä nyöriä ja kurvia.

Tyyli on tuttuun tapaan kitararockin klassisemmilla kujilla kiviä potkiva, rahdun punkahtava, sopivasti glamahtanut ja riittävän suomirokahtanut. Useat sävyt ja vivahteet voivat ponnahdella pintaan yhdellä ja samalla raidalla, mutta silti jokainen veto on selvästi bändin tallista lähtöisin. Syntynyt huhtikuussa räyhää kevään tylsyyttä vastaan melodian ja riffin käydessä kädenvääntöä Ziggy Stardustin toimiessa tuomarina. Nimiraita Me olimme täällä juottaa E Street Bandin jykevän soundin ja suomalaisen uuden aalloin punkahtavan rockin toisiinsa, kun taas Kuolemme rockin mukana soundaa Dire Straits -lainalta, jossa alkuperäinen kappale on hautautunut riittävän syvälle. Tai liian syvälle, näkökulman mukaan. Hardcore-paahto Ruotomieli II on taas se ruoto, joka tarttuu ilkeästi kurkkuun ja sää köhisemään.

Ruotomielellä on ollut tapana pistää levynsä loppupuolelle vähintään yksi pitempi kummajainen, jonka todellinen karva on yleensä paljastunut vasta myöhemmin. Tällä erää Musta tuntuu et mä luulen et mä tunnen yhä vielä jotakin saa olla se kumma veto, joka ottaa miltei kymmenen minuuttia aikaa. Blues on ankkurilla läsnä, mutta samaan aikaan kuvassa on muitakin sävyjä kuin menetys ja suru. Ensin John Mellencamp ja Tehosekoitin kävivät mielessä, sitten Broadcast ja Tom Petty, kunnes lopussa myös samaiselle pelipaikalle eksyi osia Tabula Rasasta. Ja tämä kaikki yhden ja saman biisin aikana. Siinä sitä riittää perintöä, jos tämä tosiaan jäi tähän. Kiitos vielä kerran, Ruotomieli.