Piia Rinne: River Eye

Artsy Records

Kun Artsyn julkaisun eteesi saat, voit odottaa mitä vaan… paitsi tietysti tylsiä hetkiä.

Piia Rinne on Porin suunnilta operoiva äänitaiteilija, jonka aiemmat tekemiset ovat livahtaneet allekirjoittaneelta syystä tai toisesta ohitse. Sanon näin, koska olen jo pidempään tuntenut kroonista lukkarinrakkautta kokeellisemman ja ’oudomman’ äänitaiteen suuntaan. Rinteen Bandcamp-sivujen perusteella julkaisutoiminta tämän otsikon alla on alkanut pandemian loppuaikoina ja River Eye kokoaa osan noista raidoista nyt yhteen.

Niin osissaan kuin kokonaisuutena River Eye on melkoinen äänikokeilu, äänikollaasi ja nauhalooppien rajoja koetteleva teos, jonka arvioiminen osoittautui haastavaksi tapaukseksi. Tai ainakin itse koen sen olevan jotain muuta, kuin mitä tähdillä yhdestä viiteen voi luokitella, koska kyse on erittäin henkilökohtaisesta ja jokaisen tavallaan kokemasta asiasta. Joku/moni sanoisi, että se on kuule joko yksi tai viisi tähteä, mutta päätin osuttaa arvion puoliväliin, koska kumpaan tahansa laitaan kurvaaminen ei tuntunut oikealta teolta nyt.

Fiiliksillä ja tuntemuksilla siis mennään, mikä ei ole koskaan paha juttu musiikin, taiteen ja äänien kanssa. Periaatteessa levyllä on yksitoista raitaa, mutta ainakin allekirjoittaneen korvat tahtoivat sulattaa ison osan kuullusta enemmänkin kohtausten sarjaksi, ehkä jopa joiltain kohdin yhtenäiseksikin katsottavaksi teokseksi.

Mitään perinteistä laulua ei kuulla, rakenteet ovat nauha/digi-leikkuupöydällä syntyneitä ja raidat ovat ennemminkin ääniveistoksia ja soundimosaiikkeja, kuin mitään perinteisesti ymmärrettäviä kappaleita. Näiden tahtiin on haastavaa tanssia, vaikka tempoa alta silloin tällöin löytyykin, mutta kun eri kerrokset tahtovat kukin kiskoa omiin suuntiinsa ja rakenteet ovat muutenkin vinkkelissä. Toisaalta syntyneet ääniverkot avaavat ovelasti mielen portteja, kunhan River Eyen virtaan vain ehtii ja uskaltaa upottautua.

Monille Extra E.T.:n leikittely itämaisilla (?) elementeillä voi olla turhaa ja puolittainen nimibiisi Jokisilmä on helposti koettavissa tekotaiteelliseksi korkkiruuveiluksi. Mutta onko se sitä? Onko tässä mitään järkeä ja pointtia? Miten nämä oudot äänet edustavat mitään? Rinne ei vastauksia anna, vaan ojentaa kapulan, pallon, palapelit ja vastuun kuulijalle, joka voi muodostaa kuulemastaan mitä haluaa, jos haluaa.

Onko se sitten uskoa, toivoa vai silkkaa rakkautta meteliä kohtaan, mutta minulle Tie aukeaa rikkaaseen looppiviidakkoon ja johtaa kaukaisille maille asti. Enkä ole vähään aikaan ollut näin iloinen siitä, että Mikki Hiiri saapuu maisemaan kimeine äänineen, kummine rytmikäännöksineen ja sitarin (?) nuotteineen. Tunnistaminen on haastavaa palasia tutkittaessa, mutta sekin lienee olennainen osa kokemusta.

Rinne vaatii kuulijoiltaan ehkä keskivertojingletyksiä enemmän, eikä River Eye taatusti osu jokaisen sektoriin, mutta on tässä jotain penkomisen, tutkimisen ja pohdinnan arvoista – aika paljonkin oikeastaan. Yhtäältä eksoottisempien rytmien ja vibojen lisäys jossain Moonshinen hengessä voisi avata tekemistä suuremmalle yleisölle, vaan hukattaisiinko siinä samalla silloin jotain oleellista? Vaikea sanoa, mutta ainakin River Eye on linjassaan ehdoton julistus äänitaiteen vapauden puolesta.