20 000 Hz: Kaaosteoria

Alakulttuuritalo

Kaaosteoria on mahdollisuus, ainakin jos sitä osaa hyödyntää soundiaan uudistaneen 20 000 Hz -yhtyeen tavoin. Uudistaminen on tässä yhteydessä tosin kiikkerä termi käyttää, sillä jo aiemmin lukkarinrakkautta menneitä kohtaan tunteneen ryhmän soundi on entistä suoremmin 70-lukua. Ja 90-lukua, sekä tietysti 20-lukua. Kasariakaan unohtamatta. Ymmärtänette varmaan jo juonilankojen säkkäryyden.

Ja lisää vertauskuvia peliin: aika on virta, jonka rannoille on huuhtoutunut monenlaista hassua ja outoa. Kaaosteorian rantanuotiolla virran mukanaan tuomat ainekset eivät ainoastaan pala kirkkaalla liekillä, vaan kaiken kukkuraksi kuumuudesta syntyy jotain uudelta vaikuttavaa. Mm. Commodore 64 -lähtöinen matalateknisyys on yhä osa bändin ilmaisua, mutta samalla retrot syntetisaattorit ovat ottanet isomman roolin itselleen. Ja nyt puhutaan todella ikääntyneistä synista, jotka olivat ennen vanhaan luomassa tuikkivaa tulevaisuutta.

En tiedä onko seassa Fairlightin kaltaisia aikajyriä, vai mennäänkö tässä ’vain’ korgeilla sun muilla, mutta olennainen kysymys ei ole miten vaan mitä. Pääosin Karl Bloodin ja Tiina Vanhapellon kynäilemät kappaleet flirttaavat diskon kanssa ja ymmärtävät poprockin sääntöjä, mutta melodia on toistuvasti kuningas, kuningatar ja toisinaan myös hovinarri. Kari Tapio saattoi universumissamme kuolla jo vuosia sitten, mutta hertsien paikassa hän on kuolematon. Toinen kärkisinkku Amatsonibeibi nostaa diskokenkien korkoja ja albumin ensimmäiset kahdeksan minuuttia ovatkin yhtä kimalleiskujen sarjaa biisikaksikon seurassa.

Pitkäsoitto on siitä haastava formaatti, että se tuppaa olemaan pitkä ja vaihteluakin tarvitaan. Vaan ei hätää, Tulessa keinuu brittiläisemmin itseään lohdutellen ja uuden aallon kanssa silmää iskevä Höyhen putoaa kuin kuula on sydämestä ammuttu ja siten vastustamaton pop-helmi. Eikä ryhmä vain toista kaikkea samoihin muotteihin uskoen, vaan biisejä lähdetään laventamaan rohkeasti soundeilla tapauskohtaisesti. Jälkimmäisenä mainitun kertosäe pamahtaa taivaalle yllättäen ja kun Joku laastaroi asfaltin, voisin vaikka vannoa Gary Numanin tumman balladiversion sytyttävän savukkeen katulampun alla.

Kaaosteoria on enemmän kuin mahdollisuus, se on kaiken olevaisen ympäriltään nätisti musiikilliselle rusetille kiepauttava poprockdiskobasso-kaunokainen, joka ei askeleitaan laske ja etiketeistä välitä. Kulmat saattavat joissain kurveissa kolista, mutta tuolloinkin alkuun vahingoilta vaikuttavat sattumat taitavat olla tarkkaan suunniteltuja onnistumisia. Kaaokselle on annettu sopivasti pikkusormea ja kultainen keskitie on löydetty. Näin hopeaan pukeutuva ryhmä voi suunnata kohti kimaltelevaa tulevaa luottavaisin mielin.

Joukkoon liittyneen Sanna Silverin vokaalit silaavat paketin luonteikkaasti, mojoa puskee pintaan Bloodin murisevasta bassosta ja Oliver Vierkens pitää kelvollista jöötä konehuoneessaan. Näistä kaikista ja paljosta muusta rakentuu rakkautta, jonka täysi voima ja luonne paljastaa itsestään edelleen uusia puolia.