Jake and Rambling Blade: True Love

Omakustanne

Siniset lintuset kaartelivat kes�ll� kauniisti, kun countryn ja americanan kanssa ty�skentelev� Jake and Rambling Blade esitteli itsens� Bluebirds-debyyttisinkullaan. Eiv�tk� n�m� debytantit ole mit��n m�rk�korvia, vaan kyseess� on kokeneista ja hyvinkin erilaisissa tulissa karaistuneista tekij�ist�, joista on kasattu uusi b�ndi. Sinkulla ydintrioa vahvistivat viulisti Laraine Kaizer-Viazovtsev sek� bluegrass-konkari Michael Daves, lopputuleman ollessa reilusti osiaan mittavamman. Sama meno jatkuu lavennettuna my�s esikoisalbumilla.

Kakkossinkku Rain on the Window toi muassaan Nicky Mehtan kauniin vokalisoinnin, joka istuu n�tisti nokkamies Jakob Frankenhaeuserin lauluun. Luonnetta on, sopivasti rosoa ja satunnaista savuisuuttakin, mutta summa vain kasvaa kasvamistaan. Kaihomielisyys korostuu ja sade piiskaa ikkunaa, mutta biisin kulma on mielest�ni halki matkan positiivinen. Jake and Rambling Blade osaakin kertoa tarinansa melankoliasta tinkim�tt�, mutta samaan aikaan voimaannuttavaa uskoa valaen. Elo on hankalaa niin siell� kuin t��ll�, vaan aina t�st� jotenkin selvit��n.

Rahdun nopeammin askeltava kolmossinkku Frozen River on osapuilleen t�ydellinen n�yte tuosta filosofiasta. Joki on ehk� j��ss� ja j��n alla on virrannut paljon, paljon vett�, mutta niin vain kertoja ja Mehtan vokaaleilla kulkeva kaveri kest�v�t kaikki haasteet. Pauli Halmeen mandoliini tekee taikojaan halki biisin ja levyn, Jonathan Hullin harmonikan osallistuessa harvemmin pitoihin, mutta kaikelle on paikkansa ja osansa.

��nikentt� suosii akustisuutta, vaan ei ole kuitenkaan mink��n yhden idean, n�kemyksen tai toimintatavan orjuuttama. Kokeneet tekij�t osaavat ajatella laatikkonsa ulkopuolelta ja silti kunnioittaa genrejen perint��, mist� nostan erityisesti stetsonia kattoa kohden. Vokaalien ja soitinten keskin�iset suhteet saavatkin monesti vain nojaamaan taaksep�in ja nauttimaan soinnin sujuvuudesta, kun simppelit temput synnytt�v�t kaikkea muuta kuin simppeli� musiikkia. Pedal steel -kitaraa ei taideta kuulla kuin yhdell� raidalla, samoin kuin dobroa, mutta kumpikin Miikka Paatelaisen soittohetki t�ydent�� kokonaisuutta roimasti. Osia on kappaleissa hetkitt�in paljon, vaan ei koskaan liikaa, koska kaikelle on sijansa.

True Love saa pohtimaan ��nen ja valon moninaisia s�vyj�, etenkin n�in pimenev�n� vuodenaikana. Americanan soinnissa on mielest�ni parhaimmillaan sellaista kaiken voittavaa l�mp��, joka tuntuu rahdun syvemp�n�, enemm�n auringolle kuin kuulle sukua olevana valona. Toki tyyliin ja genren maailmaan olennaisesti kuuluvaa moonshinea voi t�m�nkin soidessa nauttia, vaan rauha ja seesteisyys ovat True Loven todellisia syd�nmaita. Kylm� inkiv��riolut tai perinteinen itsetehty limonadi j�ill� maistuvat ehk� paremmaltakin kuin sisuskalut polttava viski, ken tiet��.