Väinö Tuonelan Österbotnicana Orkesteri: Suden hetki

UHO Production

Väinö Tuonela on koonnut ympärilleen uuden bändin ja julkaisee levyllisen kappaleita, jotka ovat saatekirjeen mukaan eräänlainen pohjalainen vastine americana-perinteelle. Tuonelan säveltämät ja sanoittamat tarinat ovat kiistatta suomalaisugrilaista perintöä armotta penkovia mollitteluja, vaan paistaa se aurinko risukasaankin. Ja jopa useammin kuin vain kerran. Folk siis soikoon pohjalaisesti, akustiseksi osin suittu rock rikastakoon menoa ja americana toimikoon kaiken yhteen sitovana maustearsenaalina.

Tuonelan aiempi bändi, Väinö Tuonela & Kerettiläiset, kävi tutuksi vuosikymmen sitten, kun ryhmän viimeiseksi jäänyt Burleski-albumi päätyi käsiini. Rämisevää folkin sukuista rockia ja vinohkoa poppia soviteltiin tuolloinkin toistensa kanssa tanssiin, eikä pohjavire ole dramaattisemmin muuttunut. Tuonela ei kuitenkaan vain toista jo tehtyä, vaan osaa ottaa uusiakin askeleita, toisinaan jopa loikkia, kuten albumi kuuntelukertojen karttuessa verkalleen paljastaa.

Americana ja suomettunut slaavilaisuus törmäävät pellit rämisten toisiinsa, mutta kellekään ei käy kolarissa mielestäni pahemmin. Americanahan on rakentunut pitkälti vanhalta mantereelta saapuneiden väkijoukkojen perinnöistä, joten ainestasolla käsillä on osin samoja partikkeleita. Ihmisiä suviyössä näkee puukkohippasten päättävän kinan ja tuo kaikki kerrotaan jopa svengaavaksi käyvällä folkilla. Tuonelan tekstit ovat edelleen raadollisuudesta kukoistavia, mutta muoto on jalostunut, selkeytynyt ja kehittynyt, jolloin kovatkin sanat saavat syvyyttä.

Kun julkisivu romahtaa lisää kierroksia, kun räväkkä banjon, mandoliinin, pianon, haitarin ja niiden tovereiden yhdessä rakentama musiikki takoo ja jyllää. Kontrasti musiikin energisyyden ja tekstin pisteliäisyyden välillä on valtaisa – vai onko sitä ensinnäkään? Kuka määrää miten minkäkin tarinan voi kertoa ja milloin pitäisi muka pitää ikävää? Tässähän oli tarkoitus keikuttaa americanaa, mutta kyllä se kotoinenkin ilmaisu on saanut nyt liukkaat jalakset alleen.

Pelkkää jossittelua ottaa kertojan ’mitä-jos’ pohdinnat ja tekee niistä pilaa, antaen meille muillekin luvan nauraa omille aatosten korttitaloillemme. Mitäpä jos vaan elettäisiin tätä päivää ja otettaisiin elämä haltuun, eipä juuri tuota parempaa ohjetta voisi näillä main julistaa. Orvottaa saattaa olla sanaleikki, tai sitten ei, mutta ken haluaa haistella poliittista satiiria, hän sellaista myös löytänee. Tuonela ojentaa virnistäen vastuun vasaran kuulijalle, joka saa tehdä omat päätöksensä ja tuomionsa.

Suden hetki on pohjalainen americana-levy, tai angloamerikkalaistunut pohjalaisjermu, ihan näkökulman mukaan. Tärkeää ovat toimivat kappaleet, etenkin niiden vivahteikkaat sovitukset, sekä tietysti Tuonelan kirjoituspöydän äärellä kokemat oivallukset. Tämä levy on musta ja kirkkaan valkoinen, se on täynnä peilejä, joista osa vääristää ja osa keskittyy vain joihinkin kohtiin sielua österbotnicanan soidessa.