Jaakko Laitinen & Väärä Raha: Äyskäri

Playground Music

Maailma on iso paikka, siis todella, todella valtava kansojen basaari. Kaikki eivät kuitenkaan koe suunnattomia massoja ja valtaisia etäisyyksiä uhkaaviksi, eivätkä he näe rajoja horisonteissa niinkään rajoittavina. Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen juuret johtavat Lapin suunnille, vaikka soittajista ainakin osa on siirtynyt aikojen saatossa etelämmäs. Lapin balkanilaisin yhtye, on joku joskus todennut, todellisia maailmankansalaisia, olen myös kuullut kiteytettävän.

Äyskäri on kuudes studiopitkäsoitto ansiokkaan bändin komeassa historiassa, mutta samalla se on kuin uusi alku ja eräänlainen summaus kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta. Käytännöllisesti katsoen livenä purkkiin pistetty kiekko on korostetun akustinen, koko bändin soittaessa samaan aikaan ja samassa paikassa.

Tavallaan ryhmä on siis kulkeutunut taas vaihteeksi lähemmäs alkupistettään, kun vain yhdellä raidalla on vierailija, ja muutenkin tuotantoa on pidetty niukempana. Äyskäri on kuitenkin enemmän kuin vain nostalginen summaus, koska se lappaa myös riittävästi tuoretta vettä siinä samalla laidan yli. Kuulija saa itse päättää, josko metaforia rakastavan orkesterin pursi on täyttymässä vai tyhjenemässä, ja mistä, miten sekä tietysti: miksi.

Tässä uudessa vanhassa todellisuudessa Janne Hastin rummut ja Juho Kanervon kontrabasso rakentavat notkeat pohjat kappaleille, joiden poljento saa manattua kummasti luistoa lapikkaiden pohjiin. Ilkka Arola trumpetti sekä buzuki pääsevät kirjoilemaan vapaasti kuvioitaan ja Marko Roininen pistelee haitarilla nuotteja monenlaisiin väleihin. Soitossa soi orgaanisuus, vapaus ja rentous, kun musikantit reagoivat toistensa tekemisiin ja otsarypyt loistavat poissaolollaan. Yöbussin aaltoilevassa menossa voikin tuntea kaverin hartian hartiassa, kun Jaakko Laitinen maalailee kuvaa ruuhkaisesta, unisesta ja osin hälisevästä linja-autosta tien päällä.

Sinkkujakin on jo tätä kirjoitettaessa irrotettu levyltä kaksin kappalein, eikä Lapikasta lattiaan jätä ainakaan mahdollisuuksiaan käyttämättä, kun tulee iskeä menovaihdetta silmään ja villitä juhlahenkeä yleisöön. Bändi on aina osannut nojata eteenpäin näissä tilanteissa, eikä vahva etukeno tuota nytkään hutia. Lemmenkipeämpi Punkkitarkastus vinkkaa silmää tenhoisammin, kun silkan terveyden nimissä tulee vapautua vaatteistaan. Huumori ei kuitenkaan petä lemmen sydäntä vangitsevaa voimaa, vaan ennemminkin vahvistaa sitä.

Levyn loppupuolelle sijoitettujen sinkkujen takaa nousee vielä raidoista kummin, kun Minä soin vaeltaa hitaasti kohti mystisen pohjoisen alkulähteitä. Niillas Holmberg on vierailija paikallaan, kun levyn progehtava päätös jättää kiehtovan usvan taakseen.