Eva Louhivuori: Kaikki kauniit sanat

Playground Music

Eva Louhivuori on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, jonka puolentoista vuoden takainen Ruusu-sinkku sulautti onnistuneesti toisiinsa popin, folkin, rockin, kansanperinteen ja kaiketi hiukan americanankin osasia. Lopputuloksen upea saumattomuus sai odottamaan jatkoa, mutta seuraavaa korvaani kopsahtanutta osumaa saatiin odotella aina viime kesään asti. Silloin uudempi sinkku Pihapuu löysi tiensä kesälomapäiviin ja samalla lupailtiin myös pitkäsoittoa.

Kumpikin em. kappaleista on parin muun sinkun lisäksi päässyt mukaan albumille, ja raidat rakentavat tarinansa tummemmista juonteista. Lopulliset tulkinnat voivat olla moninaisia, mutta mielestäni todellinen onni ei tahdo oikein löytää hahmoja. Ruusu näkee psyykeltään hajonneen ihmispolon, joka ei pääse enää pakoon ns. syntejään. Pihapuussa on taas läsnä yksinäisyys, joka on saapunut toisen poistuttua syystä tai toisesta kuvasta. Syyttelyä ei kuulla, vain asioiden hiljaista ja hyväksyvää toteamista.

Yksinäisyys onkin yksi albumin kantavista teemoista, mutta mitään tavattoman murheellisia surulauluja Louhivuori ei kuitenkaan esitä. Pihapuu kohoaa musiikillisesti kohti taivaita, soiton vain voimistuessa ja sanojen julistaessa toisaalta voimaa, uskoa tulevaan. Vaikka onnen nopat eivät antaneet parhainta tulosta tuon tietyn puun juurella, ne voivat yhä tipahtaa toisinkin. Elämä jatkuu ja toisia puita voi istuttaa muualle, sydämensä kodin voi rakentaa uudelleen. Saatan jälleen ylitulkita jotain rivejä tai kohtia, mutta kuulijahan minäkin vain olen ja Louhivuoren tekstit antavat kummasti tilaa tulkinnoille.

Menevämpien sinkkuraitojen takaa paljastuu hiljaisempia hetkiä, sirosti veistettyjä folk-kappaleita ja uneliaan eteeristä poppia. Lintu on menettänyt hetkellisesti lentokykynsä ja Ilmaa kadottaa jo lähes rakenteensa, mutta kaikkea leimaa usko tulevaan, mitä nuotein ja tarkoin harkituin sovituksellisin siirroin myös korostetaan. Akustinen kitara ja vokaalit ovat monesti se peruskallio, johon ryhdytään rakentamaan kiireettä jotain suurempaa ja vaikuttavampaa. Sähköisiä elementtejä otetaan mukaan vaihtelevia määriä, siron vivahteikkuuden ollessa avainasemassa.

Kerroskakkumainen tapa pinota osia on tietysti vaarallinen, koska kokonaisuus voi paisua yli äyräidensä, vaan juuri tuolla saralla Louhivuori on vahvoilla. Nämä ovat isoja pieniä kappaleita, sopuisiin tiloihin sovitettuja ääniuniversumeja. Jopa alussa mainittu Ruusu istuu ympäristöönsä ongelmitta, kun kaikkea sitoo yhteen myös suurempi idea, kuva ja äänimaisema.