The Hard Quartet: The Hard Quartet

Matador Records

The Hard Quartet on nimensä mukaisesti kova kitararockia soittava yhdysvaltalainen kvartetti, jonka keulilla häärii herra nimeltään Emmett Kelly. Rockin lähihistoriaa tunteville hän saattaa olla tuttu niin The Cairo Gangin riveistä, kuin yhteistyöstä Bonnie ”Prince” Billyn kanssa.

Eikä nimien tiputtelun tarvitsisi tähänkään loppua sillä Stephen Malkmus, Matt Sweeney ja Jim White ovat kaikki ehtineet tehdä monenlaista monen kanssa, mutta ehkäpä kiteytys on paikallaan: tämä on kova kvartetti. Bändin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi on peräti 15 raidan ja yli 52 minuutin annos kitararockin monipuolisuutta, mikä on armon vuonna 2024 melkoinen annos omaksuttavaksi. Paljon annetaan ja kuulijaa testataan, mutta heppoista täytehuttua biisijoukosta on vaikea osoittaa.

Moderniin tyyliin kaikki levyä pohjustaneet sinkut kuullaan jo alkupuolella, kunhan avausraita Chrome Mess on vain saatu pois alta. Eikä kyydistä pääse nitisemään, sillä debyyttisinkku Earth Hater puristaa reiluun kahteen minuuttiin lievästi vinoa garagea, ripauksen psykedeelistä kuusaria ja oivan melodian. Melodisempi ja raukeampi Rio’s Song jatkaa aikamatkaa 90-luvun puolelle, eikä noin 137 sekunnin mitta ainakaan vesitä helmeilevää särökitarointia. Sinkkutrion kolmas palanen on jo lähelle kolmea minuuttia kellottava Our Hometown Boy, jolla stemmalaulu saadaan mukaan ja rikkaan paksu äänimatto päästää entistä enemmän psykedeelisiä värejä pintaan.

Soittolistasukupolvi on tietysti innoissaan, kun kaikki nopeat herkut tarjotaan heti kättelyssä, mutta tästähän se todellinen matka vasta alkaa. The Hard Quartet saattaa olla lyhyt tuplaksi ja pitkä levyksi, vaan itsensä vapauttanut nelikko ei taida moisia laskea, kun kappaleita on valittu esikoiselle. Ohjelmassa onkin elokuvamaista mättöä, hiljaista hyminää ja sovittelevampaa räminää, punkahtavaa jälkigrungeilua, sekä runsaasti seesteisempiä hetkiä.

Albumin jälkimmäisen puoliskon kauniisti sanottuna värikkäästä biisijoukosta kelpaa nostaa esiin kokeellisemmalle The Wholle kunniaa tekevä Action For Military Boys, jotenkin Lou Reediltä soundaava Thug Dynasty ja tietysti Killed By Death. Eikä viimeksi mainittu ole mitään hirmuista mättöä, vaan melodinen, rauhallinen ja mallikkaasti pyörähtelevä americanan herkku. Etäisyys countryyn alkaa olla vähäinen, mutta silti olemassa oleva.

Näin rikas ja reunoiltaan repsottava kokonaisuus on kaikkea muuta kuin helppo levy kopattavaksi. En ehkä täysin ymmärrä Six Deaf Rats -raidan venymistä lähelle seitsemää minuuttia, mutta on esikoinen ainakin reippaan rehvakas.